Viikonloppuna tapahtui niin paljon roller derbyä, että nyt väsyttää tosi paljon. Ensin perjantaina pidettiin tavallisia treneejä, paitsi ettei ne kyllä olleet yhtään tavalliset. Ne oli tututreenit, joissa törkeiltiin erilaisissa menneen maailman derbyasuissa. Ihan mahtava U-GO-BOSS Enkkulan mailta veti meille hippaa ja mitä kaikkea hullua yleisen hauskuuden, ketteryyden ja nopeuden merkeissä, ja naurettiin niin että meinas pää lähteä. En todellakaan voi laittaa valokuvaa niistä treeneistä. En voi.
Vaikka se oli täyttä repeilyä ja perseilyä alusta loppuun, niin aivan täysimittaiset hikilöylyt sillä saatiin aikaan. Ja mikä parasta, saatiin jengi rentoutumaan ihan huolella. Toistemme yli ja ali ja ympäri kiipeileminen ja ryömiminen ja hyppiminen opetti samalla luottamaan omiin raajoihin ja palautti sen hauskuuden ja keveyden, joka välillä kiihkeisimmissä bouttiin tähtäävissä treeneissä uhkaa jäädä vähän taka-alalle.
Lauantaina olikin sitten niin täysimittainen bouttipäivä kuin voi olla. Bout O’Gold -mittelössä kohtasivat ensin HRD:n ja Dublin Roller Girlsin B-tiimit ja sitten A-tiimit. Minä juttelin mikkiin Rakelin kanssa. Yksi tunnelmaltaan tiheimpiä hetkiä oli ainakin mulle, kun yleisö lähti mukaan laulamaan Sata salamaa samalla, kun A-jengit ottivat täysillä selvää toisistaan kentällä. Derbyväki on kyllä parasta! Oli muuten superkiva nähdä siellä yleisön seassa teitä blogituttuja ympäri maan! Ehkä ens kerralla ehdittäis vaihtaa pari sanaakin, jos en ole ihan non-stop -töissä kuten nyt.
Mun kotijoukot olivat askarrelleet ihan yltiösiistit kannatuskyltit HRD:lle. Tytöt alkoivat kerätä niiden taakse nimmareita, ja olivat kaikin puolin muutenkin taas ihan ilmi liekeissä päästessään yleisöön. Ronjakin, joka kipeänä jaksoi ihmeen hyvin! Mutta kentällähän olikin muiden ihanuuksien joukossa hänen suuri rakkautensa Bambi CrushBone. Jaksaahan silloin!
Sunnuntaina bootcamppailtiin U-GO:n tahdissa. Ensin kaksi tuntia tiukaa tekemistä tasapainon, nopeuden ja ketteryyden parissa, ja sitten sekascrimmage edistyneimpien luistelijoiden kanssa. Mun edellisestä harkkamatsista on päässyt kulumaan reissun ja sairastelun ja isojen harkkamatsien vuoksi viisi pitkää viikkoa, joten teki tosi superhyvää päästä asialle. Varsinkin, kun oma eka ottelu lurkkii ihan kulman takana!
Olin tehnyt sellaisen klassikkomokan, josta jatkuvasti varotellaan. Vaihdoin aamulla luistimiin pehmeämmät cushionit, jotka antavat lisää joustoa ja liikettä luistimeen. Ajattelin kaikessa skarppiudessani, että sehän on vain hyvä se, enkä vaikka sitä etten meinannut pysyä niillä lainkaan edes pystyssä. Huoh. No, rämmin bootcampin läpi aika huojuvin elkein, mutta opinpahan ensi kerraksi.
Nyt on käsivarret mustana ja pää turpeana kaikkea uutta. Tajuamisia, mutta turhautumistakin melko runsain mitoin. Tahtoisin jo hokata KAIKEN mutta enemmän se on niin etten hokaa MITÄÄN. Tai hokaan yhden palan ja sitten kadotan otteen toisesta. Olen esimerkiksi hävittänyt jaloistani kokonaisen pysähdyksen – turning toe stopin – jonka tein monta monituista kertaa ihan hienosti jo lokakuun avoimissa luisteluharkoissa ennen kuin mulla oli edes omia kamppeitakaan. Ja nyt en saa muka tehtyä yhtään kappaletta. Siis ollenkaan. Siis mitä helvettiä? Miten ne katoavat noin? Minne ne menevät? Ja koska ne saa takaisin?
No, olen ajatellut että tämän harrastuksen tärkein oppi mulle on juurikin oppia kestämään sitä etten osaa. Ja se ei ole ihan pikku juttu ollenkaan. Vihaan sitä. Siis todella vihaan sitä. Itkuraivovihaan. Harjoiteltavaa todellakin riittää.
Ja se eka oma matsi. No se on tietty tämä. Tuuttehan paikalle!
PS. Täällä on yhä vain puolet perheestä kipeänä, ja minä surkeiden yö”unien” jäljiltä mielessäni rukoilen, ettei se kipeämpi lapsi ainakaan herää vielä aikoihin. Koska en vaan yhtään jaksa. Voisko välillä niinkin olla, että tää jengi ois terveenä edes hetken yhtä aikaa? Priti pliide?
Tykkää tästä:
Ole ensimmäinen, joka tykkää tästä artikkeli.
Mitä mieltä?