- “Pannaanko pakasteet pieneen pussiin?” -kysymyksestä kassalla. Ja jos sanot ei (koska miksi ne pitäisi laittaa vielä erikseen?) kassa laittaa ne silti.
- “Pannaanko rahkat pieneen pussiin?” -kysymyksestä kassalla. (Mikä teillä on niiden pienten pussienne kanssa?)
- Rahkan hajoaminen ostoskassiin, kun olet ylimielisesti vastannut edelliseen kysymykseen ei, ja kassa on kerrankin kuunnellut.
- “Muistetaanko sisäänkirjautuminen?” -kysymyksestä tietokoneessa, koska ei muista kuitenkaan.
- “Olikse laittikola?” -kysymyksestä Mäkkärissä, kun olet jo sanonut kahdesti että laittikolalla.
Tykkään:
- Makuulavitsa lukemiseen puutarhassa.
- Ystävä, joka ajaa Helsingistä vesijuoksuttamaan mua.
- Hunajakirsikkatomaatit, jotka voi olla ainut asia, joka on vielä ihanampaa kuin kirsikkatomaatit.
Oli ihanat kemut eilen. Koolla tiivis joukkio niitä kaikkein pisimpään elämässä mukana eläneitä ystäviä. Tätä joukkoa näkee tosi harvakseltaan, mutta aina kun näkee, on ihan parasta. Tulee aina se kiitollinen fiilis, että on nämä hienot tyypit, jo 20 vuotta mukana tulleet. Siinä pääsee aika lailla porstuasta suoraan oikeittein asioiden äärelle. Ei tartte juuri päkistellä.
Kävimme ennen kekkereitä hommaamassa mulle mainion pötkötteytuolin, josta olikin erinomaisen hyvä juhlia menemään. Grillailimme ja höpöttelimme pihalla. Nauroimme kaikelle, pöljäilimme ja välillä vakavoitsimmekin, katselimme Euroviisut. Hilpeä, kevyt, ihana olo. Tosi tarpeellinen rentoutus kaiken huolipainotteisen viimeaikaisen keskelle.
Aamulla meillä yöpynyt joukko istui vielä helteisellä aamukahvilla puutarhassa ihmettelemässä huikeaa keliä. Rauhassa siinä vielä jutusteltiin, ja mietittiin elämää just tässä ja tällä hetkellä. Kullakin omansa laista.
Ihana olo jää tuomoisesta. Tankattu ja kaikin puolin ravittu. Jotenkin kiireen ja huolien keskellä helposti käpertyy sellaiseen epäsosiaaliseen moodiin, jossa tuntuu enemmän raskaalta kuin kivalta kutsua ihmisiä koolle. Työläännyttää. Mutta niin se vain on, että aina se kannattaa. Ihan ilman syytä, spontaanisti ja tuosta vain. Kivan yhteisen olemisen jälkeen joka ainut kuoppa ja kampitus tuntuu tuhat kertaa kevyemmältä kestää.
Alkava viikko on pyhitetty sielunhoidolliselle olemiselle. Vietän erityisen paljon aikaa ihan vain hyvän olon etsinnässä. On tiedossa kylpylöintiä ja NLP-kokeilua ja kivojen ihmisten näkemistä oikein useampana päivänä. Sellaiselle viikolle on aika kiva lähteä.
“Hirmu myönteisesti sä oot kyllä ollu ton asian kanssa”, “Aika kivasti sulla näyttää toi menevän” tai “Oon vähän kateellisena lukenut sun päivistä”.
Hmm. Kuulen aika paljon tuollaista. Että olenpas hyväntuulinen ja ehtisipä sitä itsekin samoja asioita – lukea kirjoja ja katsella rauhassa leffoja. Tehdä puutarhahommia ja ihan olla vaan ilman mitään stressiä.
No, olen aika hyväntuulinen henkilö. Ja mulla on aika paljon tätä aikaa. Ehdin tosi hyvin lukea ja puutarhuroida ja katsella. Mutta onhan siinä muutakin.
Ei kaikkea kerrota blogissa tai Facebokkiin statuksena päivitetä. On nekin jutut, jotka eivät päivänvaloon päästessään niin kivalta näyttäisi. Vihat. Surut. Ahdistukset. Kivut. Kateudet. Turhautuminen ja kaikki muu volina. Kaikki se pimeä liete, joka aika ajoin nousee pintaan ja pyyhkäisee koko auringon taivaalta. Mutta ei niistä tee mieli jatkuvasti naputtaa.
Eikä se ole mitään kulissia tai oman kuvan kiilottamista. Ei ole mitään sellaista ajatusta, että vain ilosta ja sateenkaarista saa kirjoittaa. Se on ehkä enemmänkin asenne. Valinta. En halua hokea itselleni, että miten kurjaa ja kamalaa. Enkä halua kuormittaa ystäviäni (ihan livenä tai virtuaalisestikaan) niillä perseimmillä hetkillä. Ei niin, etteivät kestäisi, vaan siksi, että jokaisella omansa on, ja niissä kyllin.
On ok ja hyvä purkaa ja jakaa, mutta sellainen vyöryttäminen, jossa tyystin kaappaa toisen oman vihaoksennuksensa laineisiin, on minusta väärin ja mautonta. Omat liejunsa voi käsitellä kukin vähän omissa oloissaan. Sitten, kun se isoin mylläkkä on mennyt, voi purkaa ja jutella. Terapeutit ovat sitten erikseen. Heille oikein maksetaankin siitä.
Luulen, että osa asenteesta tulee verenperintönä. Isäni, hieno mies noin kaikinpuolin muutenkin, on melkein huvittavuuteen asti myönteinen. Kaikki tuttavaperheemme tietävät tällaisen kaavan: Isä on joka kesä purjehtimassa. Joka kerta reissu on “aivan käsittämättömän hieno!” Siis vaikka purjeet olisivat revennet jo Katajanokan kohdalla. Vaikka itikoita olisi parveillut jokaisen ruumiinaukon täydeltä. Vaikka vaatteet ja muonavarat olisivat iskeytyneet aallon mukana merenpohjaan ja taivas olisi valunut kilpaa kiehuvaa verta ja pikkukiviä. Fantastista on ollut. Joka kerta. Aivan uskoMATTOMAN hienoa.
Eikä se valetta ole, tai kulissia. Isästä se on hienoa. Siellä ovat myös meri ja tuuli ja usva ja kuikat ja silkkiuikut. Rauhalliset, hiljaiset aamut ja pekonia ja munaa. Siellä ovat maitohorsmapellot ja sellainen vapaus, mitä mistään muualta ei tavoita. Kaikki siinä, samaan aikaan. Ja isä valitsee muistaa ne.
Minä en ehkä jaksa ihan aina olla yhtä myönteinen. Kyllä kerron, jos makaan räkälammikossani parkuen. Kyllä meson täällä välillä ja kiukuttelen menemään. Mutta pääasiassa uskon kyllä tuohon samaan katsomukseen. Asioita voi kertoa itselleen valon kautta. Voi kertoa monella tavalla. Esimerkiksi eilisen Facebook-päivitykseni kuului näin: “Aloitin aamun kakulla, istutin kukkia, nukahdin aurinkoon, siirryin sisälle pötköttämään sohvalle, siirryin sänkyyn toisille päikkäreille. Varmaan aika lunkiksi päiväksi voi tätä tällaista kutsua”. Se on totta. Oli ihana, lämmin, kesäinen laiskottelupäivä. Mutta päivästä olisi voinut kertoa ihan yhtä todenmukaisesti myös näin:
“Aloitin aamun kakulla, koska en jaksanut tehdä mitään muutakaan. Istutin kukkia, koska ne oli pakko saada maahan, vaikka selkä ei meinannut kestää sitä ollenkaan. Nyt sattuu taas koko ajan, yöllä ja päivällä. Nukahdin aurinkoon, naama paloi. Siirryin sisälle pötköttämään sohvalle, koska olin niin hiton kipeä, että itketti. Pelkkä kyljelle kääntyminen viiltää järjettömästi. Tämä takapakki raivostuttaa enemmän kuin osaan sanoa. Siirryin sänkyyn toisille päikkäreille, koska olin niin väsynyt olemaan jatkuvasti niin vammainen. Varmaan aika lunkiksi päiväksi voi tätä tällaista kutsua. Illalla juoksin pakollista vesijuoksua yksin, ja katselin viiltävää kateutta tuntien, miten ihmiset hyppivät ja juoksivat ja liikkuivat. Oma kipeys hieroutui luuytimiin asti. Illalla stressasin menneitä ja tulevia työasioita. Rahakin ahdistaa. “
Päädyin kuitenkin versioon, jossa päivä oli kiva, koska se oli. Se oli kiva kivuista ja turhautumisesta huolimatta. Ja sen puolen haluan siitä ajatella. Kipu tai suru tai murhe tai viha ei lähde mihinkään siitä valittamalla. Mutta jos ei valita, se voi hetkeksi unohtua. Ja ne ovat ihania hetkiä ne. Ja niitä voi itse itselleen tarjoilla paljon tehokkaamin, kuin mistään ulkopuolelta.
Isä opetti myös toisen jutun. Hän on hyvin tarkka siitä, että ennen kuin ottaa puheeksi jotain raskasta tai vaikeaa, hän selvittää missä mielentilassa kuulija parhaillaan on. Se on ihana piirre, jota koitan itsekin opetella. Jos toisella on meneillään ihana päivä, ei sitä tarvitse omilla suruilla oksentaa pilalle. Jos toisella on valmiiksi aivan järjettömän stressaavaa tai surullista oman elämänsä kanssa, voi vähän itse kalibroida mitä kertoo ja miten. Ei sekään ole valehtelemista tai kulissia. Se on ihan vaan huomaavaisuutta. Sen muistamista, että kaikilla meillä ne omamme on. Koko ajan. ja ne ovat kaikille yhtä raskaita, vaikkei niistä isoon ääneen koko ajan huutaisikaan maailmalle. Ei kukaan meistä omista yksinoikeutta vaikeuksiin.
Olen tänään hyväntuulinen ja myönteinen. Ja kipeä ja turhautunut. Näen ystäviä ja kiinnostavan näyttelyn. Ja fyssaria ja oman rajallisuuteni. Keskityn joka toiseen lauseeseen. Itse saa aina valkata kumpiin.
No luotan, että mitä mainioin, kaikesta huolimatta tai juuri siksi. Saan kyläsille ihana tyypin. Aurinko paistaa ja meinataan grillailla (kotipihan grillikausi aukeaa. Vähän hirvittää katsoa, missä jamassa poloinen rakkine mahtaa talvenjäljiltä olla, mutta onhan se nyt juhlavaa!), ja kaikin puolin on hyvä tunnelma.
Hyvä onkin. Eilen oli melkoista ankeilua. Lähdin hoitamaan rutiinitsekkausta terveyskeskukselle, ja päädyin keuhkoröntgeniin, veritulppalabroihin ja sydänfilmiin (perus Elämäni Kevät 2013 -kamaa. Ei enää edes ihmetyttänyt. Kuuliaisesti vain siirryin ronkittavaksi aina vain uuteen huoneeseen, uusille lavitsoille makaamaan.). 20 minsan mittaisesta reissusta tuli 2 h 20 minsan mittainen. Labraa kansoitti tuhatpäinen mummopappajoukko. Koska istun kivutta sellaisen vartin, voi päätellä, miten kivulias olin rupeaman päätteeksi.
Kaikki kuvat ja systeemit olivat kuitenkin puhtaat (ooh, jäikö Keväältä tällainen sauma käyttämättä, vai oliko tarkoitus vain vähän vittuilla?) mutta onpahan taas katseltu. Lounas ystävän kanssa (miten ihana oli nähdä sua Juho pitkästä aikaa!) kompensoi koetut kataluudet monin verroin. Luulen, että lounaat ystävän kanssa ovat elämässä yksi ihan parhaita asioita. Istutaan, höpötellään, ja lähdetään sitten jatkamaan päivää vähän (tai paljon, niin kuin eilen) paremmalla ololla.
Miten toi biisi sitten liittyy mihinkään? Alitajuntako siellä suoltaa vaan jukeboksista kamaa korville? Todennäköisesti just niin. Mutta vissi perä siinä on. Siinä kertsissä. Vaikka vähemmän kaksimielisessä merkityksessä nyt sitä mietinkin. Timi Lexikon sanoo sen kivemmin, todetessaan, että Niin mä jaan sitä, et mä saan sitä. Se on kaksisuuntainen juttu. Semmoinenkin, joka ei tuhlailemalla kulu, vaan kasvaa vaan.
Oon miettinyt ystävyyttä ja ystäviä paljon. Ne ei kyllä koskaan ole olleet mulle niin tärkeitä, kuin tänä Keväänä. Vaikka tärkeitä aina, tosi tärkeitä, mutta just nyt ihan korvaamattomia. On jollain lailla hassua, että olen itse ollut varmasti rasittavimmillani ystävänä just nyt, hyvän aikaa jo. Olen kiukutellutkin, joka on mulle melko epätyypillistä (parisuhteen ulkopuolella, heh.) Mutta samalla oon saanut osakseni rakkautta ihan turbomittakaavassa. Nämä tyypit, mun tyyppini, ovat kestäneet ja pystyneet. Venyneet. Varmaan ovat vittuuntuneetkin, mutta eivät lähteneet mukaan rempoilemaan. Tasanneet.
Se on mulle vähän uusi kokemus. Että uskaltautuu olemaan aika hankalakin, ja silti ei lähdetä karkuun. Mittaamattoman paljon sitä arvostan. Hirmuisen pelottavalta sen testaaminen on tuntunut. Jossain vaiheessa synkkien mustien keskellä olen ollut aika varma, että yksin saan aikani tämän jakson jälkeen viettää. Että kuka ihmeen pälli tällaista tuuliviiriä ja vuoristoratatyyppiä jaksaa päivissään? Mutta siltä ei näytä ainakaan nyt, ja pahimman yli on taatusti tultu.
Yksi ihanista tyypeistä totesi, että metsä vastaa, niin kuin sinne huudetaan. Se oli maailman näteimmin sanottu, ja toivon tosi paljon, että se on totta. Että osaan silloin, kun olen vähän paremmassa iskussa kuin juuri nyt, olla ystävänä samanlainen ihana, kuin nämä mun ihanat tässä ympärillä nyt ovat olleet.
Mulla on mieletön anoppi. Tuumin häntä vähän hehkuttaa. En mitenkään vasta tässä ja nyt havahtunut tähän faktaan – olen ollut miniänä samalle anopille syksyllä 21 vuotta – mutta eilen se taas tuli mieleen, kun kyläilimme äitienpäivän merkeissä.
Anoppini Kaarina Kellomäki on tekstiilitaiteilija, nyt jo eläkkeellä, mutta huikean uran tehnyt. Hän on varmasti luovin tyyppi, jonka tunnen ja tulen varmaan koskaan tuntemaankaan. Hän on työskennellyt sekä suosittuna freelancerina, että esimerkiksi Taideteollisessa muotisuunnittelun osastonjohtajana. Ja nyt, edelleen, eläkeläisenä, hän luo vimmaisella innolla kaikenlaista upeaa kankaasta, kierrätysjätteestä, lasista, puusta – oikeastaan ihan mistä vain! Aina, kun hänen luonaan vierailee, on syntynyt kymmeniä ihanuuksia!
Kaarina on piirtänyt uransa aikana satoja ja taas satoja kuoseja esimerkiksi Marimekolle ja Finlaysonille. Itse asiassa uskallan väittää, että lukijoidenkin kodeissa on on 60-luvulta tähän päivään ollut käytössä hänen kuosejaan lakanoissa, pyyhkeissä, patalapuissa ja vaikka missä kodintekstiileissä. Vaatteiden lisäksi tietysti.
Monikin Kaarinan kuoseista on paljon rakastettu ja aina vain vuosikymmenten jälkeen uudelleen kovasti suosiossa, mutta muutama on yli muiden. Marimekolle suunniteltu Linssi on varmasti tunnetuin. Se on ollut supersuosittu kansainvälisestikin. Selailin eilen ulkolaista valokuvakirjaa 60-luvusta, ja siellä Linssi komeili samalla sivulla Beatlesin kanssa. Tosi ihana on myös Keisarin puutarhassa, sekä Sonaatti.
Kaikkia noita kolmea kannoin eilen kasapäin kotiin, kun anoppi lahjoi miniää oikein urakkaluonteisesti. Sain ihanat pinkit ja turkoosit pyyhkeet ja petivaatteet keisarikuosilla, ja käsilaukun ja pikkupussukoita Sonaattina. Ja kaikkein kivoimpana ihanan linssimekon, jonka näette, jos piipahdatta Kokovartalofiiliksen Facebookissa (juonikas yritys ohjailla teitä sinnekin. Moni siellä jo piipahteleekin, mutta tulkaapas muutkin!)
On hauskaa, että tyttärilleni Kaarina on ihan perus mummu, ihana sellainen tokikin, joka tykkää piirtää ja maalata. Joskus he vielä hokaavat, mikä huikea taiteilija mummu onkaan!
No niin, tapahtunutta sitten viimekirjoittaman: eipä ollutkaan varmuuskopioita. Jokainen, joka on kokeillut, tietää miltä se tuntuu, kun kaksi vuotta töitä ja hupia pyyhkäisee tavoittamattomiin. Vips.
Sitten kun se tapahtuu tilanteessa, josa on jo valmiiksi melkoisesti kuonaa käsittelyssä, niin kuin ehkä voi sanoa että tässä nyt on, ei oikein ole hyvä senkään vertaa. On melko huono.
En sievistele. En ottanut uutista kovin kauniisti. Rumasti otin. Heittäydyin sohvaan (no ei ollut isokaan heittäytyminen, tässähän olen, pikemminkin semmoinen käppyrään kipristyminen se varmaan oli) sikiöasentoon ja aloin huutaa täyteen ääneen, etten jaksaaaaaaa eläääääääää. Ryvin omassa räkäitkulammikossani tunnin verran. Tuntui siltä, että joku potkii samaan aikaan munuaisiin ja suuhun (uskallan arvata, en ole kokeillut), että nyt loppuu ilma. Nyt lävähtävät hanskat tiskiin. Nyt jumalauta riittää jo mullekin. Rakkauden apostoli oli niin vähän rakastavassa ja rakastettavassa tilassa, kuin ylipäätään on mahdollista päästä.
Sitten se vähän rupesi siitä jo naurattamaan. Kun itku loppui. Että tämmöinenkin sitten vielä tähän. Että ei kai siinä. Olisihan sen voinut jostain jo arvatakin. Nähdä tulevaksi. Eikä siinä räkäitku auta. Toiminta siinä auttaa. Kirjoitellaan uudelleen ne menetetyt jutut. Se on vain matskua. Kampetta. Kirjaimia ja numeroita ruudulla. Kukaan ei kuollut. Ja minä totta vieköön jaksan elää. Eläminen, jos joku, on mun juttu.
Joskus pitää vain ottaa kyllin teatraaliset käyttöön. Kotioloissa. Turvaoloissa, ettei kukaan pelästy. Osaan sen hyvin. Ovat tällä jo tottuneet. Ryhdistäydyin.
Seuraavaksi sain puhelimessa nuhteita terveydenhoitajalta. Hän ripitti siitä, etten ole paremmin hoitanut astmalääkitystä. Että helmikuiset kilpparilabrat ovat jääneet kyselemättä, ja arvot ovat siitä asti olleet tietämättäni ihan pielessä (no mutta totta kai! Ovat olleet kunnossa viimeiset 5 vuotta, ainakin. Mutta tottahan ne NYT ovat pielessä, onhan Elämäni Kevät). Että kyllä pitäisi reseptit muistaa uusia. Labrat soitella. Asiansa hoitaa. Vähän kuin vajukille jutteli. Ja, no, tavallaan varmaan juttelikin.
Kiitin terkkaria puhuttelusta, ja tuumin, että en ole jaksanut. Se on totta. En ole muistanut enkä jaksanut enkä kyennyt. Että on tässä nyt ollut kaikenlaista. Se on vaan niin. Niin se vain on. Kerran niinkin. Meinasin lisätä, etten ole kyllä huolehtinut kahdesta muustakaan perussairaudestani, jos häntä lohduttaa, mutta ehkei se olisi vienyt keskustelua mihinkään. Mutta semmosta sen nyt on. Tässä näin se raja on kulkenut. Ei ole pito kaikkeen riittänyt.
Sanoin jotakuinkin joo joo, ja laitoin luurin kiinni. Aloin järjestää hommia kuntoon. Tein listan. Hoida nämä. Yksi kerrallaan hoitelin ja vedin viivaa. Tuli hyvä mieli. Vähän kuin aikuisella. Semmoisella, joka asioita hoitelee ja kuntoon saa. Nyt on näemmä vaan toimittava vähän systemaattisemmin kuin ennen. Pakottauduttava hommille. Tehtävä vaan. Hassu tämmöinen onnettomuus, joka on onnistunut purkamaan kaikki rutiinini. Ne pitää rakennella uusiksi.
Tämä on semmoinen kevät, jossa en luota enää mihinkään. Helpot asiat hoituvat vaikeasti. Kivoihin tulee odottamattomia paskuuksia. Mikään ei ihan mene niin kuin olettaisi. Pykii.
Mutta elellään nyt sitten tämmöinenkin kevät. Ihmeellinen kyllä. Vähän kuin joku pyyhkisi minulla lattioita koko ajan. Jostain yllättävästä suunnasta aina vaan. Olo on ehkä kuin semmoisen keilan, joka lapsille annetaan leikkeihin. Jota heilutellaan maihin, ja aina kimpoaa pystyyn.
Valtaosan ajasta olen kyllä hyvällä mielellä. Elämässä on meneillään paljon kivuuksiakin, niin kuin aina on. Ja sitten kun ei ole, olen hyvä huijaamaan itseäni. Keksimään harhauttavia toimia. Ja sitten, oho, on taas oikein jees.
Yksi etenkin on toimiva homma. Olen innolla ollut perusasioiden äärellä. Viljellyt ihan hulluna. Olen viettänyt tuntikaupalla sormet mullassa. Istuttanut ja koulinut ja siirrellyt ja kääntänyt versoja aurinkoon. Tukenut tikuilla ja ulkoiluttanut.
Nyt kasvamassa on tomaattia, erilaisia basilikoja, korianteria, krassia, auringonkukkaa, rucolaa, orvokkeja, perunaa, timjamia ja mansikkaa. Vielä vuoroaan odottavat pavut ja herneet, minttu, kurpitsat, hajuherneet, sokeriherneet, ruiskukat, unikot, porkkana, persilja ja tilli.
Puutarhahommat ovat rentouttavan yksioikoisia. Hommat joko itävät tai sitten ei. Tulee joko satoa, tai sitten ei tule. Ei tule mitään ihmeellisyyksiä vastaan. Voi tulla halla tai etana, mutta ei mitään ihmeellistä säätämistä. Suoraviivaista ja selkeää. Terapeuttista melkein. Ja jos menee päin pyllyjä, niin kaupasta saa lisää.
On kiva katsoa, miten vihreää alkaa tunkea mullasta. Miten lehdet toistensa perään aukeavat. Millainen kasvuvoima siemenissä onkaan kätkettynä. Haistaa sormissa tomaatintaimen vahva tuoksu ja yrttien hienot aromit kehkeytymässä. On hauska siirrellä versoja uusiin ruukkuihin. Laittaa omaksi iloksi ja ystäville adoptioon. Crazy plant lady.
Sormet multaan siis, kun pito alkaa loppua. Heti helpottaa. Ja hyvää musiikkia. Tänään tämä.
Huh, sain viimein läppärini huollosta! Kovalevy oli tuhoutunut tyystin, ja korvattu uudella. Hyvä puoli on se, että vehkeeseen oli päivitetty aika vanhan tilalle kaikkein uusin käyttis ja kaikkea muuta kivaa, ja että kaikki meni takuuhuollon piikkiin, huono puoli on se, että nyt on osattava laitella kaikki salasanat ja käyttäjätunnukset ja kirjamerkit ja muut kohdilleen alusta asti. Tänään en edes uskalla vielä tarkistaa, onko pilvipalveluni toiminut niin kuin sen pitää, vai olenko menettänyt taas kaikki kolmen vuoden aikana koneen uumeniin kertyneet valokuvat ja työmatskut ynnä muun, kuten viime kerralla kävi.
Nyt nautin vain siitä, että armas toveri on taas ulottuvillani. Vieraalla koneella on inhottavaa puuhailla. Toivotaan, että tämä sai nyt uutta elämää pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Jospa alkaisi tulla taas päivityksiäkin uutterammin.
Sen vaan sanon, että en olisi tarttenut tähän tuota koneen kissahdusta ihan justiinsa enää. Enkä nyt oikein mitään muutakaan ylimääräistä pientäkään vitsausta. Tuntuu nimittäin, että oma kovalevyni on melkoisen täynnä kaikenlaista kertymää. Olen aika sipissä, takki tyhjillään.
Vaikka perushommat ovatkin suunnilleen ok, niin kyllä tämä jatkuva kipu ja liian hitaasti etenevä kuntoutus, vakuutussouvi ja lääkäreissä rampaaminen ovat selkeästi kerryttäneet aika lastin turhautumaa ja yleistä ahdistusta. Ja kun huolehdittavaa ja mietittävää on liikaa, niin näkyyhän se. Se kostautuu niin, että yöt menevät valvoessa, ja se taas kostautuu niin, että olen läheisilleni inhottava.
Olen perusluonteeltani todella myötäilevä ja ihmissuhteissani usein aikamoiseen nössöyteen asti konflikteja karttava tyyppi, mutta kuluneen vuorokauden aikana olen onnistunut olemaan hankala ja toraisa en vain yhdelle, vaan kerralla kahdelle rakkaalle tyypilleni. Jonkinlainen henkilökohtainen enkka ehkä. On maailman ärsyttävin fakta, että ne lähimpänä vaikuttavat tyypit saavat osakseen ne matalimmat luonnon puolet – jos nyt kai usein sitten ne kivoimmatkin onneksi sentään.
Ensi yöksi toivoisin pitkiä, hyviä unia, ja tuleviksi päiviksi ja viikoiksi vähän vähemmän kamppeja ja kompurointeja. Huomenna ainakin on kivaa tiedossa, kun juonnan Helsinki roller derbyn kotitiimien ja Porvoon vierasjoukkueen välisen boutin Pasilan urheilutalolla. Tulkaapas sinne, jos suinkin!
Arvokkainta on aika. Tuollainen otsikko oli äsken lueskelemassani artikkelissa. Miten totta. Oon miettinyt aikaa aika paljon. Nyt, kun sitä tässä on käsissä melkoisesti. Eri tavalla kuin ennen. Eri tavalla kuin tahtoisin. Mutta on. Olen koittanut oppia siitä jotain. Tajuta edes vähän.
Havahduin muutama päivä sitten tilanteeseen, jossa kuljimme esikoisen kanssa (miljoonatta kertaa) hammaslääkäriin. Tyttö pelasi peliä ja minä naputtelin ja luin viestejä. Siinä kuljimme kaksistaan, molemmat puhelin kädessä. Hävetti oikein, kun havahduin. Pistin puhkan taskuun ja pyysin lastakin. Juttelimme oikeita juttuja. Olimme toisillemme siinä.
Taannoin olin treffeillä ystävän kanssa. Olin odottanut sitä ja oli paljon asioita mielen päällä. Ne jäivät kuitenkin suurimmaksi osaksi sisäpuolelle, koska ystävällä oli paljon asiaa muille, mukana olemattomille ihmisille. Kuinka kauan jaksaa jutella ihmiselle, joka pälyilee pikkuruutua ja reagoi jatkuvasti piipityksiin ja kilahduksiin? Aika nopeasti huomaa, että ei sitten. Tulin surulliseksi. Loukkaannuin. Teki mieli lähettää hänelle tekstarilla asiani.
Tuntui vähän nololta loukkaantua. Mutta niin siinä vain kävi. Eikä se oikeasti ole ihan itsekästä haluta, että toinen on minun kanssani silloin, kun on tullut minun kanssani olemaan. Mutta vaikeahan siitä on sanoa. ”Ole hei tässä mun kanssa”, niinkö se menisi? ”Pidä mua sulle tärkeänä”. Kiusallista. Mutta sehän se viesti oikeasti on.
Harva se ilta sorrun siihen, että lapsilla on paljon juteltavaa, mutta minua kiinnostaa enemmän, mitä ruudun toisella puolella tapahtuu. ”Mmm-m” ja ”aijaa joo kiva” ovat ne replat, joihin tytöt osaavat jo reagoida. Hiljenevät. Menevät muualle. Avaavat oman koneensa. Se on kamalaa ja väärin ja täysin inhottavaa. Hävettävää.
Millaisen viestin oikein tahdon välittää heille? Että ei muuten nappaa paskaakaan? Että tämä ruutu tässä on paljon teitä arvokkaampi asia? Voi helvetti sentään.
Ei se, että voi olla koko ajan tavoitettavissa voi tarkoittaa sitä, että täytyy olla. Ja se on se raja, joka itse pitää piirtää. Taas yksi sellainen.
Aina on se hetki ”joka on nyt tämmönen tosi kiireinen”. Ihan kylmä faktahan on kuitenkin se, että suurin osa siitä, mitä ruudulta vilkuilemme, on ihan täyttä triviaa. Jos jollakulla on todellinen hätä, hän kyllä soittaa. Ei sitä tarvitse Facebookin feedistä lukea samalla, kun muka seurustelee jonkun toisen kanssa. Tai jos se toinen ei ole tärkeä, niin miksi sen kanssa sitten olisi?
Vaikka sen sanominen ääneen tuntuu lapselliselta ja pöllöltä, (koska sen pitäisi olla ihan itsestään selvää, muttei kuitenkaan ole) niin olen asettanut itselleni haasteen. Tiedän, että se vaatii harjoittelua, mutta niin hyvät jutut vaativat aina. Tästä lähtien haluan olla henkisesti yhtä läsnä kuin fyysisestikin. Kun tapaan ystäviäni, tai hengailen muitten läheisten rakkaitteni kanssa, todella olen heidän kanssaan. En pälyile ja vilkaise ”vaan äkkiä” mitä muualla tapahtuu. Koska ihmiset ovat sen arvoisia. Ja koska minäkin olen, toivon samaa kohtelua. Jos joku on tärkeä, sen pitää näkyä toiminnassa. Ajatuksia lukee niin perin harva.
Vappu oli mitä mainioin. Iltariekkujaiset just sitä, mitä pitikin. Hilpeää riekuntaa, ja vappupäivä sitten ihan puhdasta ihanaa alusta loppuun. Oltiin kotiseututuristeina.
Aamulla oli vähän semmoinen fiilis, että ei kyllä mihkään, mutta kun nyt kerran oltiin lempparikaupungissa ja pimuille oli luvattu lunastaa vasta iltapäivällä, niin liikkeelle vaan. Otettiin mitä laaduttomin korjaussarja huoltsikkahampurilaista, kahvia ja kolajuomia, ja hakeuduttiin massojen äärelle Kaivariin.
Karjalanmummo muistelee osuus: ennen oltiin aina Kaivarissa. Ennen oli aina paremmin.
No ei ollut paremmin, kun nytkin on tosi paremmin, mutta ennen oltiin kyllä aina Kaivarissa vappuna. Joka ainut vuosi piknikviltteinemme ja kavereinemme aina siihen vappuun, kun kakaroita olikin yhtäkkiä kaksi, ja meneminen tuntui ylivoimaiselta. Yhden kanssa vielä kyllä mentiin. Mutta joku roti. Ja siitä sitten suhahti jonnekin 11 vappua ilman. Kivoja, kuten edellisessä postauksessa kirjoittelinkin, mutta erilaisia. Oli kiva olla siellä taas.
Säähän oli ihan unelma. Aurinkoa ja lämpöä ja niistä pökränä onnesta olevia ihmisiä kaikkialla. Helsinki on maailman kaunein kesäkaupunki merineen ja taloineen ja katuineen kaikkineen. Äidyimme koko päiväksi vaeltelemaan.
Kaivarista valuimme sataman kautta Kauppatorille ja sieltä Suurkirkon portaille aurinkoistuksimaan. Jatkoimme vanhojen opiskelupaikkojen ohi Hakaniemeen, ja kuuntelimme hetken Palefacea. Valuimme rantoja myöten Linnanmäelle ja pelasimme nuijapeliä vähän ennen pakollisia makkaraperunoita. Viiden tunnin vaeltelun jälkeen palailimme Käpylän tukikohtaan autuaille päikkäreille. Sitten lädimme poimimaan piltit autoon ja palailimme kotikonnuille.
Siinä kaupunkia kävellessä tuli vahvat helsinkiolot. Tosi paljon muistoja siellä asutuista vuosista. Olemme olleet Helsingistä poissa nyt 9 vuotta. Siinä ajassa ehtii sopivasti irrottautua, niin että näkee ihan eri tavalla kaikki yksityiskohdat. Ihan käsittämättömän hienon arkkitehtuurin ja muun. On tutussa paikassa, niin että on heppo mennä minne haluaa, mutta silti vähän vieraisilla. Hyvä yhdistelmä. Ihana kaupunki se on, ja joskus sinne ehkä vielä palaillaan. Mutta ennen muuta tuli muistutus siitä, että lähelle voi mennä matkailemaan. Sellaiseenkin kaupunkiin, jossa käy töitten puolesta joka viikko monta kertaa. Lomaolo on ihan eri olo.
Olemme ennenkin murun kanssa harrastaneet kotimaan kaupunkilomia. Pikkuisia pyrähdyksiä jonnekin lähelle mutta vähän irti. Olemme esimerkiksi ajelleet yöksi Turkuun tai Tampereelle. Ottaneet jonkun hotellihuoneen ja käyneet illalla syömässä ja leffassa tai teatterissa. Kun vuorokauden kävelee käsi kädessä kaksin jossain vähän muissa maisemissa, pussailee kadunkulmissa, nukahtaa hotellin ihanaan sänkyyn ja raivaa kokoisensa aukon aamupalabuffaan, on ihan eri tavalla taas arkikelpoinen. Sellainen viikonloppu virkistää eri tavalla, kuin kotona lojuttu, vaikka rauhallinenkin.
Tänään todella tuntuu, että kävelimpä melkoisesti enempi kuin olisi ollut ruumiille hyväksi, mutta sielu kompensoi. Se kehräilee. Ja naamassa tntuu D-vitamiini. Kesän suunnitelmiin tuli monta helsinkipäivää. Pimuille pitää näyttää taas Suomenlinnaa ja muita kivoja (on hauskaa, miten Helsinki on heille ihan eri tavalla vieras paikka kuin meille) ja sitten näitä kaksinpäiviä myös.
Meinaan juhlia vappua tänä vuonna erilailla kuin pitkiin aikoihin. Mennä oikein aikuisten juhliin käyttäytymään lapsellisesti.
Viimeisen vuosikymmenen olen juhlinut vappua aina samaan tapaan. Tehnyt simaa, munkkeja, perunasalaattia ja keitellyt nakkeja. Puhaltanut ilmapalloja ja heitellyt serpentiiniä kotona pienellä lapsiperhejoukolla. Kulkenut vappupäivän torille siskon perheen ja oman joukon kanssa. Tavannut hämeenlinnan tutut siellä ja ostanut hullun kalliit vappupallot lapsille. Katsellut heidän karnevaalimeininkiä ja juonut munkkikahvit. Ärsyyntynyt sprayserpentiinistä ja nauranut alkavalle auringolle. Se on ollut tosi kivaa joka kerta.
Nyt on kiva mennä aikuisvoimin juhlimaan. Tytöt pääsevät katsomaan Helsingin vappuhumua vanhempieni kanssa. Heillä on yöhoitopaikka pitkälle huomisen iltapäivään, ja se mahdollistaa ilonpidon ihan halutulla perusteellisuudella. Olen viimeksi oikein hippaamalla hipannut joskus tuolla marraskuussa, että ihan hyvä bailumieli on tänään päällä jo näin aamusta asti. Ta no, eilen illalla se jo alkoi hiipiä pintaan. Saan murunkin mukaan. Täydellistä.
On hauska ajatus, että omat pimut juhlivat vappua vanhempieni kanssa. Mietin, miten mahtavat erilailla olla, kuin omassa lapsuudessani. Muistan isot vappumarssit. Muistan kuvan itsestäni mustapunaisessa iisibiisihaalarissa (ei sitä noin varmaan kirjoiteta, mutta lausuttiin) kantamassa suurta Vapaus, veljeys ja tasa-arvo -kylttiä. Muistan mustat ja punaiset heliumtäytteiset jäniskorvaiset lateksin tuoksuiset vappupallot. Viuhkat. Silkkipaperiset vappukukat. Markkinapallot (ostan sellaisen edelleen joka vuosi!) ja hillittömät väkimäärät. Ja laulut.
Tämä on aina ollut suosikkini. Siitä tulee mieleen piipun tuoksu, punaviini vanhempien lasissa, hienosti äänissä laulaminen olohuoneessa. Paksu, intialaiskuvioinen karvalankamatto vähän pölyisen tuoksuisena mutta lämpimänä varpaiden alla. Sokeri sormen päissä.
Jonkin verran kauas on ehkä niistä ajoista tultu. Luulen, että minulla on lasissa tänään skumppaa ja sokeria ei ainakaan ole sormenpäissä. Olen asettanut itselleni sellaiset reunaehdot, että kuplivaan oloon saa kunnolla mennä ja ilo saa tulla isosti pintaan, mutta baaritiskeillä ei tämän ruodon kanssa tanssita. Se onkin vähän haaste, tuo tanssimisjuttu. Ei tarvita kaksistakaan tahtia, kun jalka alkaa aloitella askeleita. Pitää sitä hommaa vähän kunnolla himmailla, koska tänään on vähän vaikeuksia ylipäätään olla seisaalla kivuttomasti. Makuullekaan en baarissa halua. Mutta uskon tähän hommaan. Uskon, että tosi hyvä tulee. On iloinen ja kepeä mieli.
Mielessä soi herätessä tämä.
Mitäs te suunnittelette tekevänne? Töissä? Kotona? Lapsivappu vai aikuisjuhlintaa? Millaisia muistoja teillä vappuu liittyy?
