Get into my car

Tän päivä pieni iso ilo on se, että nautin autoilusta ekan kerran onnettomuuden jälkeen!  Oikeasti nautin. Ajoin uimahallille suorittamaan vartin vesijuoksuani ja huomasin, että olen siinä ratin takana niin rento kuski, kuin tällä rangalla ja tukiliivillä nyt ylipäätään voi olla. Ei haitannut hämärä eikä pieni pyrytys.

Tämä oli kolmas autoilukerta sitten sen pomppimiskeikan. Aiemmat kaksi ovat olleet kämmenten hikoilua ja kakomista. Lähinnä suoritteita ja pakkoa. Nyt huomasin laulavani radion mukana ja ajattelevani tanssimista. Liikennevaloissa rummuttelin rattia tahdissa ja alkoi hymyilyttää. Olen aina tykännyt ajamisesta, ja olisi surkeus, jos siihen hyvään suhteeseen olisi tullu kerran vahingosta – jos vaikka dramaattisestakin – pysyvä särö.

Biisi oli muuten tämä tässä alla. Selkeä autoilubiisi onkin, eikö? Olen muutenkin hyvillä mielin. Sain paljon virtaa eilisestä. Ensin muljuin vähän synkissä mietteissä – tällaista aaltoliikettä tämä on – mutta ajatuset selkenivät, niin kuin ne aina tekevät,  kun sain niitä juteltua ulos. (Miten olennaista onkaan, että on kuulolla ihmisiä, jotka ovat olleet samoissa kuntoutustunnelmissa. Tästä ähräämisestä on vastaavaa kokemattoman vaikea, jos ei mahdoton, saada kiinni. )  Illalla sain tänne kotisohvalle vielä ihan liveseuraakin. Sellaisesta jää pitkäksi aikaa ihana mieli. Kuulluksi tuleminen on supertärkeää.

Kaipaan aika paljon tanssimaan kavereitten kanssa. Pelkkä ajatuskin siitä kuitenkin toistaiseksi naurattaa. Tanssikuntoon ehkä menee vielä tovi, mutta kyllä sinnekin päästään!

Infoähky

Hukun sähköposteihin. En varsinaisiin viesteihin, vaan erilaisiin paikkoihin, joihin niitä tulvii. Joka paikasta halutaan lähettää jotakin omaan paikkaansa. Inhoan juuri nyt eniten sitä, että verkkopankkini on järjestänyt oman postilaatikon, josta pitää tajuta mennä lukemaan pankkiasioita koskevia viestejä ja johon sähköiset laskut tulevat. En tahdo enkä jaksa.

Minulla on jo kaksi oman yrityksen sähköpostia, jotka ovat ajan saatossa näemmä muuttuneet roskaposti-imureiksi. Toinen oli tarkoitettu tutuimmille ihmisille ja toinen virallisemmalla nimellä uusille asiakkaille. Niihin ei onneksi kukaan asiallinen tyyppi juuri koskaan enää lähetäkään mitään. Ovat varmaan huomanneet, että ne ovat kuolemassa pois. Joutaisivat nurin kokonaan. Välillä pitääkäydä vilkuilemassa nekin, ja aina ärsyttää. 2547 viestiä Viagrakauppialta. Joopa joo.

On yksi hyvintoimiva sähköposti, jota seuraan aktiivisesti. On Facebookin inbox, josta tulen ehkä tavoitetuksi kaikkein nopeiten, koska sinne saapuvat viestit näkyvät helpoiten puhelimen ruudulla. Nyt on taas uusi työpaikan posti, johon tulevat vain kyseisen tuotantotalon viestit. Se tarvitaan, koska on kätevää, että minulta lähtevät työviestit lähtevät sen putiikin nimellä. Jossain muhii vielä joku ikiaikainen yahoo-postikin, jota en kyllä ole kurkkinut vuosikausiin, ja vielä sitäkin vanhempi hotmail, joka toivottavasti on oma-aloitteisesti jo menehtynyt kuleksimasta, sillä en todellakaan muista miten sinne kirjaudutaan.

Kaikki ne osoitteet. Kaikki salasanat. On vaikeuksia muistaa yhdenkin paikan tunnukset, kun niitä vielä pitäisi uutterasti vaihdellakin. Ei oikein ota onnistuakseen näiden kaikkien viestinten hallinta. Miksei kaikki voi vain tapahtua tekstarina puhelimeen?

Yönaputtaja

Valvotuttaa. Kello on kaksi yöllä, ja olen istunut haalarini uumenissa keittiönpöydän ääressä toista tuntia.On tosi hiljaista ja pimeää. Näin hiljaista täällä ei ole koskaan. Näppiksen ääni melkein kimpoilee seinistä. Onneksi ei ole enää vanhan maailman kirjoituskonetta. Sillä en ilkeisi paukutella menemään.

Kävin kyllä nukkumaan ihmisten aikoihin, jossain 22.30 tuntumassa. Nukahdinkin muutamaksi tunniksi, kunnes sitten jokin herätti. Pyörin sängyssä hyvän aikaa, mutta kun tajusin että ajatukset ovat tuhdisti töiden ympärillä, eikä nukkumisesta silloin koskaan tule mitään, nousin suosiolla ylös ja koneen ääreen.

Joskus stressasin huonosta nukkumisesta. Harrastan sitä jonkun verran. Huonoiten uni tulee kiihkeärytmisten duunikausien tai muun stressaavan menon aikaan. Tai aina perjantaisin, kun derbytreenit kestävät iltamyöhälle ja koko keho käy pitkään ylikierroksilla. Ja joskus sitten ihan vain näin, ilman mitään ilmeistä syytä. Joku kela jää vain päähän ja sitten valvotuttaa. Ärsyttävintä on juuri tälläinen kesken kaiken pystyyn pomppaaminen, jossa on kuitenkin muka nukahdettu ihmisten lailla. Tosi harvoin tulee enää uni takaisin silmään. Aiemman kokemuksen mukaan kukun vielä muutaman tunnin, ja saan unen jossain neljän tienoilla.

En kuitenkaan kovin jaksa stressata valvomisesta enää. Olen tajunnut, että tässä ehkä piilee yksi kotonatyöskentelijän porsaanrei’istä. Voin vallan hyvin kirjoittaa nyt, kun kerran olen yläällä, ja nukkua sitten tai muutoin lorvehtia huomenna, kun muu perhe pakkaa laukkunsa ja lähtee päivän hommiin. Joudun kyllä heräämään seitsemältä pimujen kouluun lähtöjä valvomaan, (tai joudun ja joudun, ihan omasta halustani herään. hyvin sinne pääsisivät itsenäisestikin, mutta on kiva ajatus olla heidän aamutouhuissaan läsnä, kun kerran olen kotona.) mutta jos sitten päivällä väsyttää, pääsee päiväunille heti kun haluan. Se on aika iso plussa. Pääasia, että työt tulevat jossakin vaiheesa tehdyiksi. Sitä paitsi yöllä on jotenkin helppo keskittyä. Ja kun sängyssä on jo pyöritellyt asioita muutaman tunnin, voi käytännössä vain asetella sormet näppikselle ja antaa naputtaa.

Olen tänä yönä kirjoittanut eteenpäin kahta artikkelia. Toinen meinasi vallan valmistuakin, mutta asiantuntijan haastis vielä uupuu. Ei auta käydä soittelemaan. Vähän naurattaa lähettää sähköpostejakin tähän aikaan, mutta toisaalta mikäpä siinäkään. Jos kerta on vapaa työaika, niin sitten on.

Harmittaa ainoastaan, että tekisi mieli teetä. Vedenkeitin pitää kuitenkin sellaista meteliä, että hanke olisi aika epis nukkuvalle osalle perhettä. Siinä menisi se siunattu työrauhakin sitten. Ehkä nakerran vain jotain äänetöntä banaania yöni iloksi.

Riesaa kortittomuudesta

Voi tyhmyys minkä määrän riesaa luottotietojeni varas onki aiheuttanut puuhillaan. Tänään posti kantoi ilmoituksen saapuneesta uudesta yhdistelmäkortista ja parin viikon käteisseikkailu viimein loppuu.

Kun on tottunut maksamaan kaiken kortilla, on yllättävän työlästä asioida ilman sitä. On selvää, ettei nettiostoksia voi tehdä ilman korttia. No juuri nyt, vastaryöstettynä, ei kyllä mieli teekään. Mutta on muutakin. Yhtäkkiä on älyttävä varata kauppa-, elokuva- ja muiden reissujen eteen aikaa käydä pankkiautomaatilla.

Eilen vedin kokolailla epäjuhlavat isänpäiväraivarit matkalla ravintolaan, kun automaatilla huomasin unohtaneeni siirtää rahaa palkkatililtäni nostokortin tilille. Ei kun takaisin kotiin siirtämään verkkopankilla rahat noston ulottuville ja uudelleen reissuun.  Ähräämistä. Sitä jos jotain vihaan sydämeni kyllyydestä.

Bensa-asemillakin asioiminen muuttuu hankalaksi. Perjantaina ajelin vähillä polttoaineilla iltatreeniehin. Olin asiaankuuluvasti nostanut käteistä, mutta kompastuskiveksi osoittautui huoltamoiden haluttomuus ottaa sitä vastaan. Menomatkan asema oli sulkenut käteiskassansa, joten ajelin sormet ristissä hallille ja uskoin saavani bensaa paluumatkalla riittävän nopeasti ennen kuin menisi työntöhommiksi.

Paniikki hiipi puseroon, kun paluumatkankin bensis ilmoitti mittareissaan pelkän korttimaksun mahdolliseksi. Oli perjantai-ilta ja kello 23. Autossa bensaa kenties vielä viideksi kilsaksi, ja minulla edessä sata. Pimeää, nälkä ja väsyttää. Meinasi mennä jo itkuksi.

Heittäydyin vähän teatraaliseksi ja kävelin kassalle juputtamaan alahuuli täristen. Ilmoitin, että edessä on yöpyminen autossa huoltsikan pihalla, jos tankkaus käteisellä ei muka käy. Että minut on ryöstetty (ja niinhän teknisesti ottaen onkin) ja olen onneton ja hädissäni. Kassatädin sielu herkistyi ja sain kuin sainkin tankin täyteen käteiskeinoin. Huoh.

Kaikenlaista pikkuriesaa tavallisen arkisen ruljanssin kylkeen. Ei sitä kyllä kaipaisi. Nyt, kun kortti saapuu, muuttuu elämä siltä osin iisimmäksi. Sitten toivoisin vielä ne rahat takaisin. Luottokorttiyhtiöstä soitettiin ja ilmoitettiin asian hoidon vievän kauan, koska luvattomia ostoja oli niin suuri määrä. Tiedustellessani tarkoittaako “kauan” kenties viikkoja vai kuukausia, tuli vastaukseksi vain “en yhtään tiedä, koska en hoida näitä asioita.” No kiva että soittelit kuitenkin. Nollan verran arvoa sellaisella tiedolla. Ihme pelleilyä.

Sinä maltalainen kasinopeluri siellä, haistapa sinä pitkä paska.

Ihmeellinen aloitus

Täytyy vähän retostella. Olen ollut tänään niin kunnollinen. Maanantait tapaavat mennä mulla vähän lonnimisen puolelle, käynnistelyyn. Ja nyt on muutenkin ollut melko matala työvire. Pimeys koettelee.

Tänään oli kuitenkin pakkorako. Oli jutun dedari ja niistä en luista koskaan, jollei ole absoluuttinen pakko. Joku kuoleminen siis, ei mikään Vähän Tässä Väsyttää. Niinpä hommiin.

Päätin, että annan itselleni minimaaliset mahikset luistella irti millään varjolla. Valmistauduin taistoon oikein oppikirjaorientaatiolla.

Söin hyvän aamupalan ja lähdin kolmen vartin kävelylle metsään. Laitoin Facebookin kiinni. Kylvin kirkasvalossa ja keitin pannun piristävää teetä. Söin oikein saksanpähkinöitäkin, aivoruokaa. Join litran vettä. Sitten pistin silmälasit päähän ja aloin naputtaa. Keskittyneesti ja hyvin naputinkin muutaman tunnin, ja juttu valmistui. Suihkista vaan, se lähti toimitukseen kokonaisena ja ajallaan.

Olisin ollut hyvin tyytyväinen jo tuollaiseen maanantaipanokseen, mutta kun nyt lähti sujumaan, niin annoin sitten soittaa samoilla pohjistuksilla. Nyt, neljä sovittua haastatteluaikaa, yhtä puoliksi korjattua tekstiä ja yhtä kokonaista (työ-)blogausta myöhemmin olen valmis. Palkitsen itseni painumalla salille ja tuijottamalla tyttöjen kanssa tallentamani jakson uutta suosikkisarjaani Vain elämää. Luvassa on Kaija Koon päivä, ja sillä nyt ei voi mennä pieleen.

Tyytyväinen, hyvä mieli. Pitäisi varmaan harjoittaa tälläisiä hyvin valmisteltuja päiviä useamminkin!

Rahaa maailmalle

Tämä on ollut rahan suhteen aivan naurettavan outo vuosi. Ensin setvin noita tonnien kokoisia veroepäselvyyksiä maha kuralla ja itku silmässä. Sitten tuli vähän lisää selviteltävää luottokorttilaskun muodossa.

Olen jo hyvän aikaa ihmetellyt, miten vaikealta tuntuu lyhentää luottovelkaa. Ihan kuin sitä tulisi vain lisää, vaikka kuinka makselisi pois. Ja kas vain, sitähän siis tulikin vain lisää! Olen tietämättäni rahoittanut helmikuulta saakka jonkun tai todennäköisemmin joidenkin makeampaa elämää kiltisti, noin vain. Yhteensä vähän alta 900 euron verran. Ihme ettei lyhene.

Luottokorttiyhtiöstä soiteltiin. Halusivat tarkistaa, olenko yöllä ostellut dollareilla ulkomailla asioita. No en. Olen yöllä nukkunut. Korkeintaan nähnyt unta ulkomaista ja tuhlaamismahdollisuuksista siellä. Niin vain kuitenkin joku on minun taskustani käytellyt, täti luurissa selitti. Ja kun vähän sitten katseltiin tarkemmin, niin aika monta kertaa. 58 kun nyt tarkkoja ollaan.

Kortti kuoletettiin. Pidot loppuivat. Sain tarkastettavakseni melkoisen nivaskan luottokorttilaskua alkuvuodelta asti, ja siellähän niitä sitten olikin. Kaikenlaisia summia suuruusluokassa 0,80 – 100 euroa kerrallaan. Kirjoitin eilen luottokorttiyhtiööni 58 reklamaatiolomaketta saadakseni rahoja takaisin. Toivottavasti saan.

Ottaa tosi paljon päähän. En tiedä muista, mutta ei mulla ole varaa rahoittaa yhtään isompaa joukkoa kuin tämä meidän neljän hengen yksikkömme. Ja luoton puolelta sitäkin pitää välillä tehdä.

Tarkistelen tästä lähtien aika paljon tarkemmin noita laskuja. Ovelasti osasivat tehdä hommansa, kun summat olivat noin pieniä. Sinne hukkuivat purjosipulien ja jauhelihojen väliin ihan siivosti. Hassuinta oli se, että osa rahoista aina välillä palautettiin. Sitten ne otettiin taas käyttöön. Parin sadan euron kokoinen summa seilasi moneen kertaan edes takas tilille ja tililtä. Mikä lienee senkin takana.

Ja niin, kortti on siis ollut kukkarossa koko ajan. Ilmasta ovat sen tiedot napanneet ja taiten hyödyksi käytelleet. Mitä lienee ydinkärkiä olen ollut rahoittamassa.

Toivottavasti tämän vuoden talousaiheiset huolet alkaisivat olla tässä jo. Viitisen tonnia olisi mennyt muihin taskuihin, jos ei olisi ajoissa havahtunut. Eipä oikein ole sellaisa summia varaa ilmoille viskellä.

Kurkkailkaapa tilejänne. Ainakin Tapiolan korteilla on kuulemma ollut näitä vuotoja viimeaikoina.

 

Kas, mikä merkillinen tyhjä päivä!

Tänään on toinen ihan tyhjä lauantai sitten 21.7. Melko merkillinen olo siis, tässä vain, teetä juoden. Tytöt puuhaavat yläkerrassa jotain ihan sopuisia juttujaan. Johku lähti mökille kavereitten kanssa. Tässä vain ollaan. Hissun kissun. Suurin siirtymä on naapuriin siskon luokse moikkauskäynnille kohtapuoleen.

Kesän jälkeiset lauantait ovat olleet täyteläisiä. Kivalla tavalla, mutta kuitenkin. 6 niistä on mennyt pelireissulla tai bootcampilla ja muut ystävien ja sukulaisten seurassa erilaisissa lystinpidoissa. Kun derby jo perustreenien aikaan nappaa jokaisesta perjantai-illasta ajan klo: 18- 23 ja sunnuntaiaamuista noin klo: 8.30- 14 niin tarvitsee tälläistäkin välillä. Todella tarvitsee.

Mitä sitä sitten tekemään, kun yhtäkkiä onkin kokonainen kummallinen päivä käsissä? Nukkuisiko pitkään? No ei. Olin ylhäällä kahdeksan jälkeen. Heräsin suklaanhimoon.

Hyppäsin autoon ja hain raakasuklaakamat. Testailin ja touhuilin, ja nyt pakkasessa on taivaallista piparmintulla ja mulperimarjoilla maustettua raakasuklaata. Kuivattelin myös lehtikaalisipsejä koemielessä. Kaikenlaista tämä nykyinen oleminen teettääkin! Kokkailin lounasta. Kohta varmaan kutaisen peukut esikoisen tumppuihin. Melkoista mummoilua siis. Ihanaa, rauhallista mummoilua. Just hyvää.

Hyvää saumaan tuleekin, mummoilupäivä. Lokakuu on vauhdikas. Se on sitä jotenkin aina, mutta nyt eritoten. Kellomäkeläiset juhlaviikot alkavat tästä päivästä, Johkun synttäreistä. Ensi viikolla ovat luvassa Tule hyvä kakku -kirjan julkkarit, siskon synttärit, mun ja Johkun 20-vuotispäivä, omat synttärit ja lauantain peli Orimattilassa. Seuraavaa viikkoa värittävät kirjamessut ja pari muuta puhdetta. Kaikenlaista festaria siis näköpiirissä – osaa juhlitaan hartaammin ja osaa vähemmän raflaavin menoin. Mitenhän ne näin aina kasaantuvatkin samoille viikoille.  Touhurikasta aikaa, ei mitään kaamosmöllötystä.

Elämä on niin kivaa. Vaikka välillä vähän kaikenlaista kompastustakin koittaa eteen pistää, niin kyllä mä vaan tässä elämässä niin viihdyn. Tyytyväistä suklaahyrinää tähän.

 

Nahkoista ja käävistä ja otsahiuksista

Kolmannen Päivän Kahviton täällä moi. Hyvin pyyhkii. Eka päivä oli karsee. Kunnolla karsee. Temppuilin sen läpi kaikenlaisilla sijaistoiminnoilla. Ja kiukuttelin perheelle (always helps).

Eilen imin vimmaisesti vihreää päärynäteetä parinkin pannullisen verran (kyllä, överi löytyy silläkin), ja huomasin että helpottaa. Ihmeellinen havainto puolen päivän normaalin kahvihetken aikaan oli, ettei tehnyt mieli. Sekin siis on mahdollista!

Ja illalla olikin sitten aika ihanaa, kun mua liotettiin derbyrakkaudessa treeneissä. Yksi pelikavereista kantoi syliini kassillisen erilaisia ihania teepaketteja ja toinen oli keittänyt mulle kokonaisen termoksellisen pakuri-ja-joku-muu-ihme-mikälie-hippikääpä-voikukan-jotain-jotain-”kahvia”. Ja se todella maistui kahville!

No kuin ihania tyyppejä? Järjettömän!

Kolmas pelikaveri, kutsun häntä aiheesta ihanaJonnaksi, teki vielä muutakin. Hän auttoi tätä vanhaa tyyppiä, joka välillä livahteli käyttämään satunnaista alkoholia, huomattavia hiilareita ja ihan tosi liiallisia määriä kahvia puskuroimaan elämässä eteen tulevia väistämättömiä mullerruksia ja mallerruksia…

 

… tulemaan täksi uudeksi tyypiksi, joka kyllä hoitelee ne hommat ilmankin.

Välillä pitää vähän nahkaa luoda.

Mä tykkään tästä uudesta tyypistä vähän enemmän. Ja murukin tais tykätä, koska se alkoi eilen jutella ihan pehmosia ja unohti liikennenvaloissa lähteä vihreillä liikkelle.

Ja mun ystävistä, niistä mä tykkään kyllä ihan pöljän paljon!

Tyypistä toiseksi

Mun teekaapissa – kyllä, niille on kokonainen oma kaappinsa – oli eilen 29 eri makuista teetä. Ja vielä eilen olin sentään kahvi-ihminen. Nyt makuja on 33.

Olen tänään ekaa kertaa todella vuosikausiin selvinnyt kokonaisen (pitkän ja päänsärkyisen mutta kuitenkin) päivän kokonaan ilman kahvia. Tänne asti. Iltaan! Vähän sankariolo suorastaan.

Se vaati melkoisia henkisiä ja varsin merkillepantavia fyysisiäkin ponnistuksia, mutta mind over matter. Nyt tämä hoidetaan. Olen kestänyt ihan hulluja vatsavaivoja jo kuukausi kaupalla. Ei mennä tässä yksityiskohtiin. Olen myös jonossa tähystykseen. Tuumin, että on reilua antaa mahalle vähän armoa.

Lisäksi mua on tässä kaikenlaisten uudistusten ja putsausten keskellä alkanut kunnolla ärsyttää riippuvuus. Onhan naurettavaa, että kohta 36-vuotias nainen tarvitsee jotain mustaa kamaa sisäänsä tasan klo: 6.50 ja klo: 12 joka ikinen päivä. Eikä yhtä tai kahta kuppia vaan kuusi nykyisellään. Entisellään, korjaan. Naurettavaa kärsiä vieroitusoireista. Naurettavaa suuttua, jos maito on juotu illalla loppuun. Naurettavaa ostaa junassa 2,30 euron hintaista litkua päänsäryn siirtämiseksi, jos kotoa oli loppu. Naurettavaa kestää täriseviä käsiä ja huonoja unia, kun meni överiksi. Ehei. Pystyn parempaan. Pärjään tän elämän raakanakin.

Aloitin hitaat jäähyväiset neljä päivää sitten, jolloin aloin jättää pois päiväkahvia. Eilen siemailin vajaan kupillisen aamukahvia, ja tänään oli lopullisten heippojen aika. Hedari on aikamoinen ja hermo hullun piukassa. Mutta musiikilla, suihkulla, vertaistuella,  kävelyllä ja reippaalla yrttiteepanostuksella se hoitui kuitenin. Ja hoituu huomennakin. Ja sitten onkin kohta jo kolmas päivä, jonka jälkeen aina helpottaa.

Henkinen siirtymä rennosta kahviväestä outojen teetyyppien joukkoon on suuri. Ihmiset jotka eivät juo kahvia ovat musta aina olleet vähän epäilyttäviä. Ihan oikeasti. Ihme niuhottajia. Vaatimassa aina sitä vettään, vaikka toisella olisi pannu tulilla. Hifistelemässä hiutaleineen. Nyt mun täytyy alkaa tajuta sellaista. Ruveta sellaiseksi. Ja se vaatii aika monta erimakuista ja tuoksuista ihanaa purkkia ja pussukkaa hipelöitäväksi. Motivoimaan muutosta. Mä olen vähän, noh, määräorientoitunut henkilö jotenkin.
Laittakaa toki omia teesuosikkejanne mulle listaan! Ja ei, älkää puhuko kahvin hienoudesta. Mä teidän sen, mutta sivuutan. Maha kiittää jo näin yhden päivän perusteella.

Life according to Kokovartalofiilis

Tämän olen tajunnut elämästä viime aikoina. Hei, aika hyvä mahtipontinen alku!

- Kun lepattaa liikaa, voi vauhdin saaminen alas vaatia pitkää kellumista 37-asteisessa vedessä pinnanalaista musiikkia kuunnellen.

- Kahvia voi juoda ratkaisevasti liikaa.

- Joskus mitä tavallisimmat asiat pelottavat kaikkein rohkeimpiakin tyyppejä. Ei se mitään.

- Ihmisissä on paljon enemmän kuin luulisi. Ei kaikissa kyllä ole. Mutta monissa on.

- Älä edes yritä seurassa joka ei tajua.

- Ole rohkeasti seurassa joka tajuaa. Vaikka pelottaisi.

- Oikeat asiat eivät välttämättä tunnu heti kivoilta. Mutta ei kukaan ole niin kyllä luvannutkaan.

- Jos vähän meinaa mennä säpisemiseksi, pidä kiinni iltateestä.

- Tämä päivä on riittävä aikajänne.

- Musiikki riemastuttaa. Paitsi huono.

- Aina on aikaa pelata lasten kanssa yksi kierros ristiseiskaa. Kyllä on.

 

Miten ihana biisi tämä onkaan. Ihana! Elämä on hyvää ja täyteläistä.