Tältä hetki sitten näyttänyt näkymä...
näyttää nyt tällaiselta.
Tämän tilalla taas...
on tällaista ja...
tällaista ja...
tällaista.
Ja mikä parasta, kun remppahelvetin alta raivatut kamppeet saadaan pois, meillä mahtuu taas keittiössä liikkumaan! Ja eteisen kasat ja läjät on saatu myös pois, ja siellä on nyt taas tällaista:
On tosi vaikeaa kuvailla sitä fiilistä, kun kaikki alkaa taas näyttää ihmismäiseltä viikkokausien kaaosrehaamisen ja purutamppaamisen jäljiltä. Tai sitä, kun pesee tukan omassa suihkussaan ihan tuosta vain, eikä tarvitse töiden jälkeen tai kipeänä lähteä hilautumaan minnekään naapurustoon tai punttisaleille vain pestäkseen itsensä. Sitä, kun tajuaa ettei tarvitse ajaa lapsia kavereitten nurkkiin pesulle tai opettaa niitä joka päivä tasapainoilemaan erilaisten lankkuviritysten läpi poran ja moottorisahan säestämänä.
En osaa. Sanon vain että se on jotakin taivaallisen ja euforisen välimaastosta. Sellaista, että meinasin eilen ihan oikeasti purskahtaa itkuun – onnesta, pois pyyhkiytyvästä krooniseksi muokkaantuneesta huolesta ja epätietoisuudesta ja massiivisesta helpotuksesta. Silkasta ilosta ja siitä, miten kauniilta täällä näytti. Kodilta taas.
En usko, että suihku koskaan tulee tuntumaan ihanammalle kuin toissapäivänä kotioloissa ihan ekaa kertaa sitten elokuun ensimmäisen päivän, mutta meinaan kokeilla. Joka päivä vaikka parikin päivää, siihen asti kunnes tästä tulee arkista rutiinia.
Selvittiinpäs, kyllä vain, taas kerran melkoisesta vyörytyksestä! Mustimman hetken verran – siinä veden solistessa alas kolmesta kohtaa kattoa jokapuolelle - tuntui hetken siltä että tästä ehkä ei nousta, tai jos, niin miten ihmeellä, mutta kylläpä vaan!
