KeittiöHelvetin päivä 4 – käyrät kattoon

ja sekin synkkää ja pimeää

Jokainen joskus remontoinut tietää sen lainalaisuuden, että hyvin sujuneiden päivien jälkeen tulee vääjäämättä sekin päivä, jolloin työ ei etene juuri lainkaan. Sellaista, noh, turhaa runkkaamista. Tänään on juuri sellainen päivä. Askel eteen ja kaksi taakse. Syynä pitkälti edellisen asukkaan kohtuuttoman liberaali meininki kantavien rakenteiden poistelussa tieltä. Kun sellaisia nyt kuitenkin taloissa tarvitaan, niin jonkun täytyy niitä sitten vähän lisäillä. Vaikka olisi tässä nyt ollut vähän muuatkin tekemistä. Kuten lattia.

Omaksutaan kuitenkin sujuva hiljaisuudessa tapahtuva hammaslääkäri ja hänen apurinsa -tyyppinen symbioosi, jossa toinen ojentaa käden, ja toinen laittaa siihen vatupassin/vasaran/moottorisahan/ruuvin ilman, että sanaakaan vaihdetaan.

Näin jatketaan messiaanisen vitutuksen vallassa merkittäviä ajanjaksoja tuppisuin ja ilman varomattomia elkeitä, koska kumpikaan ei ole enää aikoihin saanut kunnolla hengitettyä pelleasujensa tukkeutuneiden naamarien takaa, mutta samalla tiedetään, ettei vika mihinkään tähän ole tuossa viereisessä henkilössä.

Lopulta ajetaan nääntyneinä mäkkäriin, jossa hänen apurinsa syö piittaamatta kanssaruokailijoiden pitkistä katseista hampurilaisistaan pelkät juustot ja pihvit. Yhdessä toivotaan huomisesta parempaa päivää, ja sellainen se aina näiden jäkeen väistämättä onkin.

Himon kourissa

Tiedättekö millainen on kevätkiimainen kilpikonna? Minäpä tiedän. Aivan helvetin ärsyttävä! Tiedän tämän siksi, että sellainen – noin 30-vuotias ja kämmenen kokoinen – on ihan tässä nenäni edessä. Olen evakoitunut alakerran remonttihommista yläkertaan työskentelemään, ja nyt meinaa pää räjähtää tuon otuksen kolatessa terraariossaan hormonihuuruissaan. Joka kevät sama juttu. Poloisen pitäisi todella päästä vähän naisiin (tai vaikka miehiin, mistä minä tiedän?)! Yhtenä keväänä päästin Taavin purkamaan ylimääräistä (seksuaali-)energiaansa vapaana kämpässä. Se ruokoton irstailija yritti astua kaiken kengistä pehmoleluihin. Nyt saa pysyä tuolla lasin takana.

On myös melko järjettömän ärsyttävää, että elikko hinkkaa tuolla kopissaan niin uutterasti ympäriinsä, että kaikki purut ovat jatkuvasti toisessa reunassa. Ja siitäkös kiva saundi vasta syntyykin, kun kova kilpi paukkuu paljaaseen lasiin. Ihan rehellisesti: kuuntelen mieluummin alakerran poraa ja sirkkeliä, kuin tuota hysteeristä ravaamista.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maakilpikonnan sukuelin on suhteellisen irvokkaan näköinen melkein kymmensenttinen pinkki uloke. Ei niin kiva ihoa vasten.Kun se ensimmäisen kerran ilmaantui näkösälle, noin 15 vuotta sitten, kiikutin raukan eläinlääkäriin. Luulin sitä suoleksi. olihan konna myyty minulle naaraana. “Ei kuulkaa, se on sen peeeeenis”, eläinlääkäri totesi. Ja sitä se totta vie on.

Taavi meinaa, että lasia pitkin kiipeämällä niitä naisia löytyy.

Kilpikonnien väitetty hitaus on täyttä myyttiä. Tämä halukas rakastaja suorastaan juoksee.

Jos tuo takajalka vielä vähän venyy, niin se napsahtaa katki. Kuten meikän hermo.

Normaalioloissa niin lempeä lemmikkini muuttuu näin himojensa riivaamana aggressiiviseksi suutelijaksi.

Että silleen.

 

KeittiöHelvetti päivä 3 – asut kuumenevat

Ihanaa, viimeinkin asu, jossa voi näyttää yhtäaikaa lihavalta JA siltä että omistaa munat!

Kolmantena helvettipäivänä saadaan lapset jaloista mummolaan, pukeudutaan todella kuumiin vetimiin ja puhkitaan kuusi kamalaa tuntia erittäin pölyisissä oloissa. Kaivaudutaan vihreiden asbestilaattojen alle asiaankuuluvasti sinetöidyssä tilassa, ja löydetään kynnyslaudoista nostalgisia viestejä edellisiltä remontoijilta. Unhodutaan hetkeksi lukemaan HäSaa vuodelta -47.

 

 

 

 

 

 

 

 

Saadaan lopulta koko vanha lattia veks, todetaan tyytyväisinä aluset kuiviksi, ja niittaillaan ilmansulkupaperit pahimman pölykaaoksen hillitsemiseksi. Sitten kannetaan miljuuna jätesäkillistä epämääräsitä roitoa pihalle, kyykitään paikkaa puhtaaksi ja raivostutaan hengityssuojaimeen hengiitämisestä.

Kamalan muovimaton ja lastulevyn alla muhivat nostalgiset 60-lukulaatat. Ne saivat tänään kyytiä.

Lopulta ollaan tosi tyytyväisiä aikaansaannokseen, kuullaan päässä non stoppina This is the house that Jack builtia ja mennään perusteellisen suihkun kautta syömään taivaallista pihviä. Kohta päädytään vielä leffaan toivomaan, että Kova kuin kivi on tosi hyvä.

 

 

 

 

 

 

Pölyä ja sahanpurua niistetään vielä seuraavat kolme vuotta. Toivottavasti ei asbestikuituja kuitenkaan.

KeittiöHelvetti päivä 2. – tuho eskaloituu

Päivän kaksi aikana keittiön ihan paskat ja todella rumat kaapit saavat kyytiä, lapset tajuavat katua etteivät lähteneetkään vielä mummolaan, syödään ensimmäiset kebabannokset ja vichy alkaa maistua taivaalliselta. Araknofoobikko kohtaa kaapinpurkuhommissa pelkonsa silmästä silmään noin kerran kymmenessä minuutissa, ja selkävammaisen vaativa “mä en sit ihan oikeesti voi kantaa mitään” muuttuu rehvakaaseen muotoon “no kai mä nyt ton sentään pystyn yksinki”.

Löytyy myös yksi kultainen kihlasormus “Harri” vuodelta -89, muttei kumpaakaan niistä kahdesta “Ani”sta, jotka mies on näihin nurkkiin remontoidessaan hukannut.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KeittiöHelvetin päivä 1 – tuho

Hauskuus on virallisesti laitettu alulleen. Kämpässä leijuu pölyn ja sahanpurun riivattu ristisiitos, hampaissa narisee ja päässä juilii. Mutta onpahan seinästä menty sahalla läpi ja kaikki kyökin laatikot tyhjennetty kamoistaan (jessus mitä määriä!). Huomenna sitten revitään ja riivitään niin hitosti.

 

 

 

 

 

 

 

Tuosta oikealle siis avattiin seinä vanhan ja uuden osan välistä. Ikkuna ja seinä sen alta lähtevät vielä kiitämään, ja niin saadaan aikaan koko putiikin isoin huone tästä uudesta yhtenäisestä tilasta. Sweet! Valmiiseen on vielä jonkin verran matkaa, mutta onpa otettu ponteva alku.

KeittiöHelvetti 2011 – luvassa hulluutta, kebabövereitä ja ilmapatjaöitä

No niin, keittiöremppaa on tehty tunti, ja ensimmäiset SAATANAt on jo kuultu. Tuolta sirkkelin ja poran lomasta. Mies kiipeilee ikkunasta sisään ja ulos, ja hengitys alkaa huuruta. Voi riemun määrää. Tästä tulee tosi syövyttävä puhde.

Lähetämme lapset hiihtolomaksi anoppilaan. Täällä kun ei ole keittiötä eikä ihmismäisiä vanhempiakaan käytössä seuraavaan viikkoon. Ratkaisu todellakin on heidän edukseen.

Viikon aikana on tarkoitus, yritys ja pyrkimys purkaa laajennusosan ja vanhan keittiön välinen seinä. Raastaa vanhat kalusteet skutsiin, rakentaa uusi lautalattia ja levyttää seinät. Ja tietty kaikki se maalaaminen ja saumaaminen ja hionta ja muu ärsyttävyys. Sitten tuleekin jo kaappien kiinnittelyä ja sitä säätöhelvettiä. JOS ei mitään yllättävää kivuutta ilmaannu vaikkapa tuon vielä kurkkaamattoman lattian alta.

Koska kyökki sijaitsee kätsysti keskellä kämppää, lähtee käytöstä myös makuuhuone ja olkkari. Evakoidumme siis yläkertaan ilmapatjoinemme – seikka, jota selkäni taatusti kiittelee aivan erityisellä tavalla.

Ja siis minullahan ei mitään lomia ole, vaan vuoden kiireisin työaika päällänsä just nyt. On ihan omanlaisensa nautinto kirjoittaa artikkeleita sahanpurujen pöllytessä ja sähköjen katkeillessa. Siitä sirkkelistä nyt puhumattakaan. Ai että.

Ruokaa ei voi laittaa, jos ei ole hellaa eikä muitakaan tarpeita, joten odotan jo vesi kielellä kaikea sitä einesmoskaa, jota saamme lappaa naamoihimme tulevat ajat. Ihan erityisesti odotan sitä siksi, että ainut vhh-pikaruoka jota helpolla saa on kebab, eikä terveen ihmisen psyyke kestä sitä kovin montaa viikkoa ainoana ravintonaan. Huoh.

No niin, nyt ylös itsesäälin syväpäästä ja katse kirkkauteen. Luvassa on ihana, kaunis, siisti, upea ja käytännöllinen keittiö. Tämän jälkeen on helppo kestittää vieraita, ja jäljellä on enää paljon pienempiä remppoja (yläkylppäri ja ulkolaudoitus esimerkiksi. Kyllä niissäkin toimintaa kotitarpeiksi riittää, mutta nyt ollaan optimistisia.).  Reippasti vaan leka heilumaan, sano. Voi sentään.

Sulkeiden maailmanennätys ja suurta rakkautta

Eksyin eilen Youtubettamaan klassisen musiikin helmiä. Kaivoin esiin biisejä, joita aikanaan soitin viululla (hyvin keskinkertaisesti), ja niitä vaikeampia, joita vanhempani soittivat minulle pienenä (seikka, josta tajuan vasta nyt olla melkoisen kiitollinen!). Teki mieli luukuttaa niitä lapsillekin. Kuuntelimme yhä pidemmälle. Paistelin kanaa ja mietin, miten järjettömän hienot (vaikka vähän käytössä kuluneetkin) ovat vaikkapa Vivaldin vuodenajat, varsinkin tämä kevät

 

Jatkoimme itkettävän kauniilla Bachin Airilla

Ja fiilistelimme Wagnerin tahtiin

Juttelimme kanojemme äärellä Paganinista ja muista hulluista klassisen musiikin virtuooseista (Agneksen mielestä tarinani katkotuista sormijänteistä ja hulluksi tulemisista menivät överiksi). Miten järjettömän (kirjaimellisestikin) siistiä musiikkia ihmiset saavat aikaan! Eikä se ihan ihme ole, että vähän alkaa vintissä viheltää, jos päässä soi non stop koko partituuri vaikka johonkin tällaiseen:

Pehmeämpiä säveliä on täynnään vaikka tämä:

Ja muuten, aika vakuuttavan näköistä sakkia nuo vanhat peruukkipäät!

Illalla myöhemmin sitten huhkimme miehen kanssa pihan uutta polttopuukuormaa (Herra Isä miten kalliiksi tämä talvi tulee!)  pressujen alle piiloon. Oli sellainen maalaisromanttinen, pakkaskylmä mutta sisältä lämmin, hetki, jolloin talon vanhemmat yhdessä uurastavat pihan perukoilla pesueensa hyvinvoinnin eteen. Koimme syvää yhteenkuuluvuutta ja ääretöntä rakkautta. Olkoon miten ällöä hyvänsä, mutta niin se kuitenkin oli. Syyttäkäämme vaikka noita yleviä säveliä.

Vanhemmuus, mikä hankala laji

Hoi tekin lukijoistani, jotka ette ole fb-ystäviäni (ja sitä kautta saaneet huhuiluani) olisin iloinen jos osallistuisitte tähän vahemmuuskeskusteluun. Ja nimenomaan siellä tuon blogin viestikentässä. Tuntuu, että käytäntöjä on yhtä paljon kuin vanhempiakin.

Purkkisulkeiset 2011 helmikuun tilanne

Purkkisulkeiset etenevät hitaasti. Tuskin pääsen koko vuonna ostamaan yhtäkään uutta meikkiä, sen verran hitaasti nuo varastot hupenevat. Nyt vasta oikein tajuankin, kuinka pitkään purkit kestävät, jos ne uutterasti kuluttaa loppuun ennen uusien ostamista.

Jotain sentään on saatu loppumaankin. Nämä sitten viimeisimmän tilannekatsauksen:

1 päivävoide (ostin toki uuden tilalle, muuten tuolla pakkasessa tippuu koko naama pois)

3 suihkusaippuatesteriä (kusetin ehkä vähän – pakotin uimahallikaverille muutaman mukaan. Järkky määrä varastoa yhä jäljellä)

2 kiinteyttävää voidetta (en usko näihin, joten olivat olleet kaapissa vaikka kuinka kauan)

2 kuivashampoota – 1 hajosi, 1 loppui (ihan pelastajatuote!)

Päivävoidehankinnan lisäksi ostin kuivashampoota paikkaamaan hiuspuuterin, joka ei harmikseni lainkaan toimi kuten kuivashampoo. Kun se nyt kuitenkin tuossa on, täytyy käyttää loppuun ennen uusia hankintoja.

Pullonpohjat häämöttävät lupaavasti ainakin yövoiteesta ja yhdestä hajuvedestä. Sen sijaan vanhoja hoitoaineita ja shampoita on ihan tuskainen määrä vielä odottamassa. Niin, ja niitä huulipunia ja kynsilakkoja täytyy ostaa seuraavan kerran vasta joskus ensi vuosituhannella!

Tämä on ollut yllättävän opettavaista oman kulutuskäyttäytymisen kyteksintää. Hyvä päätös!

 

 

 

Kiinnostava keskustelu kosmetiikkamerkkien imagosta meneillään muuten täällä!

 

 

 

“Dont olla houkutus !”

Netistä löytyi ihan ässä ohjeistus Atkinsin induktiovaiheeseen. Katsokaapa, mitä kielen juhlaa!