Kas, perässäni on kärry!

Sattui eilen pikku kämmi. FB-ystäväni jo tietävätkin, kun piti jälkitutinoissa vähän savuja päästää, mutta kerron vielä teillekin. Lähdin tyttöjeni kanssa päiväleffaan. Oli oikein suunniteltu pitkin joululomaa, ja pimut olivat täysin tohkeissaan. (Ja minäkin. On ihanaa, että heidän kanssaan voi jo mennä katomaan muutakin kuin ihan nukuttavia jollotuksia.)

Hyppäsimme autoon, ja ajelimme keskustan reunalle teatteriin. Isolla parkkiksella kurvasin ruutuun, hyppäsimme pois, ja sitten kirkaisin. Auton, minun autoni, perässä oli peräkärry! Siinä, kiinni, minun mitään tietämättäni. Kokonainen toinen autollinen lisää mittaa, jota en ollut lainkaan huomannut. Niin, edes ohitellessani tuolla äsken ihmisiä liukkaassa talvisäässä. Shit!

Ja koska minä olen minä, ei siinä vielä kaikki. Peräkärryssä lekotti pinollinen eteisen seinämatskuja pinossa. Puutavaraa siinä vain. Ilman, että ne mitenkään olivat kiinni missään. Kuormaliinat auki jo. Niiden kanssa olin kurvaillut tulemaan. Laulanut Queenin Lover boyta täysillä. Nakutellut rattiin huolettomana. Fiilistellyt leppoista menoa.

Mikäpä sitten eteen? Eihän sitä siihen pieneen parkkiruutuun voinut jättää. Olisin blokannut kaikkien uloskäynnin kärrylläni. Oli etsittävä pitkä sivupaikka koko komeudelle. Leffakin alkamassa ja minä ihan panareissa. Mistä helvetistä tuokin nyt tuohon tuli? Mainittakoon, etten ole koskaan ajanut kärryllistä autoa, enkä nyt varsinkaan peruutellut sitä yhdellä kaupungin isoimmista ja kapeimmista parkkipaikoista, joka oli  täynnä autoja. Toisten ihmisten kalliita autoja.

Oli tuupattava pimut kaksin leffaan, soitettava nöyryyttävä puhelu puolisolle (kyllä: ”siis mitä helvettiä? Siis miten niin et huomannut?”), kiinnitettävä tuleva eteisemme aloilleen, ja sitten ryhdyttävä kikkailemaan kirotun kärrin kanssa. Viereisessä autossa tietysti istui pari nuorta poikaa. Ilahdutti tosi paljon sekin. Saivat hyvät naurut seuraillessaan, kun kärry välillä teki 90 asteen kulman autoni kanssa, ja minä siellä itkua pidätellen ohjaamossa veivaan.

Ja sitten oli ajeltava hy-vin hil-jaa kotiin hetki hetkeltä yhä varmempana siitä, että peräkärry nappaa kiinni lumivalliin, liukuu vieraalle kaistalle ja kaikkea sitä kamalaa mitä siitä sitten seuraa. Miten poliisille selitetään, ettei tiennyt ajavansa kolme metriä pitkä kärry perässään?

Kotona odotti täysin tyrmistynyt puoliso. Hänen maailmankuvaansa ei millään mahtunut, että kykenen tällaiseen. Että ei, en nähnyt sitä peruutuspeilistä, etten huomannut painoa, en kerta kaikkiaan tullut vilkaisseeksi lähtiessäni. Koska hän aina irrottaa kärryn. On aina irrottanut. Olisi saatana nytkin voinut irrottaa.

No, sellaista sitten siihen maanantai-iltaan. On melko onnekas olo, ettei mitään sattunut.

Kuka tahtoo kyytiin?