Tällä kertaa Totuus (mun) elämästä -sarjassa lähestytään taas hyvin arkista askaretta.
Pyykki – mikä ihana puhde!
Tiedättehän: ihanaa tuoksua, silkinpehmeyttä, lentäviä lootuskukkia, sinitaivas ja leppeä tuuli. ja ennen muuta onnellisia, kauniita äitejä toteuttamassa itseään. Kas näin se meille näytetään:
Ja enemmän tältä se sitten näyttää. Meillä nyt ainakin.
Niin. Kylppärimme valo on ollut remontin vuoksi (tai ainakin sillä verukkeella) poissa nyt muutaman kuukauden. Pesen pyykkiä otsalamppu naamassa. En koe toteuttavani itseäni. En näytä kauniilta enkä onnelliselta. En varsinkaan haistele pyykkiä haltioituneena. Missään ei lennä lootus- eikä ylipäänsä mitään kukkia. Hiuksissa ei löyhi leppeä tuuli, vaan viimainen pakkanen – eristeet puuttuvat eteisestä. Pesen pyykkiä, koska muuten kersoilla ei riitä puhtaita kalsareita.
Pyykki ei ole ihana puhde. Kuka muuta väittää, menköön syvälle itseensä. Tai tulkoon meille koklaamaan.
Luin “lentäviä lootussukkia” ja repesin
Oi niitäpä juuri tarvittaisiin notta jaksettaisiin taas pyykätä. (Tai lentää ehkä jonnekin missä ei ole pyykkiä.)
Mä haluan lentävät lootuskalsarit, jotka peseytyvät ihan itsekseen!
Amen! Pyykin pesu on lähes yhtä ikävää puuhaa kuin tiskaaminen ja imurointi (joita inhoan täydestä sydämestäni). Eikä siitä puhtaan pyykin nuuskimisestakaan ole mitään iloa jos hajusteista tulee päänsärkyä ja hajusteettomat nyt ei tuoksu oikein millekään…
No näin juuri, ihan samaan tapaan mäkin inhoan näitä kaikkia kolmea puhdetta! Ja varsinkin täällä remonttihelvetin keskellä, kun kaikki on kylmää ja pimeää
mä niin toivon että joulupukki muistaa mua vihdoin kuivausrummulla! Oikeestí ihan järkyttävää hommaa kuivattaa pyykkiä sisällä narulla!!
No on se kyllä! Meillähän ne jäätyis ;D