Oli ihanat kemut eilen. Koolla tiivis joukkio niitä kaikkein pisimpään elämässä mukana eläneitä ystäviä. Tätä joukkoa näkee tosi harvakseltaan, mutta aina kun näkee, on ihan parasta. Tulee aina se kiitollinen fiilis, että on nämä hienot tyypit, jo 20 vuotta mukana tulleet. Siinä pääsee aika lailla porstuasta suoraan oikeittein asioiden äärelle. Ei tartte juuri päkistellä.
Kävimme ennen kekkereitä hommaamassa mulle mainion pötkötteytuolin, josta olikin erinomaisen hyvä juhlia menemään. Grillailimme ja höpöttelimme pihalla. Nauroimme kaikelle, pöljäilimme ja välillä vakavoitsimmekin, katselimme Euroviisut. Hilpeä, kevyt, ihana olo. Tosi tarpeellinen rentoutus kaiken huolipainotteisen viimeaikaisen keskelle.
Aamulla meillä yöpynyt joukko istui vielä helteisellä aamukahvilla puutarhassa ihmettelemässä huikeaa keliä. Rauhassa siinä vielä jutusteltiin, ja mietittiin elämää just tässä ja tällä hetkellä. Kullakin omansa laista.
Ihana olo jää tuomoisesta. Tankattu ja kaikin puolin ravittu. Jotenkin kiireen ja huolien keskellä helposti käpertyy sellaiseen epäsosiaaliseen moodiin, jossa tuntuu enemmän raskaalta kuin kivalta kutsua ihmisiä koolle. Työläännyttää. Mutta niin se vain on, että aina se kannattaa. Ihan ilman syytä, spontaanisti ja tuosta vain. Kivan yhteisen olemisen jälkeen joka ainut kuoppa ja kampitus tuntuu tuhat kertaa kevyemmältä kestää.
Alkava viikko on pyhitetty sielunhoidolliselle olemiselle. Vietän erityisen paljon aikaa ihan vain hyvän olon etsinnässä. On tiedossa kylpylöintiä ja NLP-kokeilua ja kivojen ihmisten näkemistä oikein useampana päivänä. Sellaiselle viikolle on aika kiva lähteä.
Tuumin kirjoittaa ihan rehtiä kuntoutusasiaa pitkästä aikaa. Kolmen kuukauden rajapyykki on ylitetty. Olin edellisessä postauksessani tosi myönteinen, eikä se sinänsä mihinkään ole kadonnut – on ihania päiviä ja ihania tyyppejä ja paljon kaikkea hyvää ympärillä – mutta on se käytännön turhauttava ähräämispuolikin, onpa vainenkin. Jos siitä sananen.
“Kuis selkä?”
“Tosi kipee se on, mutta jumppailen.”
“No mutta parempaan päin koko ajan!”
“No, ei oikeastaan”
“No mutta pikkuhiljaa edistyy kuitenkin!”
Tässäkin on keskustelu, jota käyn usein. Ihmisille on tosi tärkeää, että edistymistä tapahtuu ja homma menee hyvin. Silloinkin, kun niin ei käy. Tajuan sen hyvin. Niin toivon itsekin, kun jotakuta sattuu. Mutta välillä odotukset tuntuvat enemmän raskailta kuin kannustavilta. Jos ei mene niin kuin toivotaan.
Minä en edisty. Kehitystä ei tapahdu. En tällä hetkellä toivu käytännössä lainkaan. Olen siinä pisteessä, kuin 3 kk sitten heti onnettomuuden jälkeen, tai jos julman rehellisiä ollaan, niin huonommassa. Kipeämpi, ja tietysti vielä turhautuneempi. Se on faktaa, ei surkuttelua tai itsesäälistä vikinää. Niin nyt vain on.
Fyssarini palautti äsken ns. tehdasasetukset, eli poisti pallojumpat ja määräsi takaisin niihin ihan ensimmäisiin maailman pienimpiin ja ärsyttävimpiin nitkutusliikkeisiin. Ei kuulemma riitä vielä kunto. Hermovaurio on oletettua pahempi. Laittoi uudelleen käyttämään tukiliiviä ja kinosioteippasi selän. Kivut pysyvät nyt poissa, kun syön 3 x 600 mg buranaa päivässä ja otan tosi iisisti.
Melkoisesti siinä luhistuin. Tuntui siltä, että kolme kuukautta pitkä matto vedettiin jalkojen alta. Huiskis. Takaisin lähtöruutuun.
Sen hyväksyminen, etten edistykään, on tosi hankalaa. Sitä tietysti vähän lisää se, että ihmiset, joita tapaan, niin kovasti uskovat ja toivovat nopeaan topumiseen. He tarkoittavat hyvää, tiedän ja arvostan sitä kyllä, mutta samalla asia hieroutuu naamaani joka kerta. Ei odotettua tulosta.
Nopeat toipumiset ovat ihmisten mieleen. Sankaripaluut töihin ja erilaisille pelikentille. Suuremmoiset kuntoutumiset. Samaan aikaan sanotaan, että “nyt rauhassa vaan ja ihan omaan tahtiin” ja samalla kuulin ensimmäisen kerran “mutta toihan on jo aika vanha juttu, eiks niin?”, kun onnettomuudesta oli kolme viikkoa. Olisi pitänyt olla jo, niin kuin ei mitään. Bygones.
Ympäriltä tuleviin, kannustavaksi tarkoitettuihin kiirehtimsiiin ja oman pään sisäisiin vaativiin huutoihin sopeutuminen on hankala paikka. Luulen, että sen tietää jokainen, joka on joskus kuntouttanut jotain laastarihaavaa vakavampaa. Kun pitää koko ajan etsiä horisontista se kiintopiste, jota kohti pyristellä, mutta matkaa venytetään ja vanutetaan joka mutkassa, ei meinaa pito päässä löytyä.
Oudointa on ehkä se, että status taas hämärtyy. Minulla on tiukka käsky olla makoilematta liikaa, että lihakset joutuvat hommiin. Tulee liikkua ja puuhailla, joka näkyy eriliaisina retkinä ja touhuamisina ulospäin. Ja samalla kuitenkin koko ajan olen melkoisen huonona. Koko ajan pitää varoa ja pinnistää. On päiviä, jolloin pelkkä varomaton kyljen vaihtaminen sägyssä nostaa kyyneleet silmiin. Näytän paljon parempikuntoiselta kuin olen. Se hämää itseäni, ja varsinkin muita. On helppo heittäytyä nopean paranemisen toivekuviin.
Fiksuinta olisi tyystin unohtaa aikaraamit. Olla miettimättä, että kuukausi sitten lääkäri arvioi, että olen kontaktikunnossa 1-2 kk päästä siitä. Tai että itse kuvittelin olevani kesällä vähintäänkin punttisali- ja ulkoluistelukykyinen. Tai ainakin nyt istumakykyinen, jos käydään tinkimään. Toisaalta, istuessani siellä onnettomuusautossa odottamassa pelastushenkilökuntaa, luulin myös olevani samana iltana ystävän synttäripäivälliskykyinen. Että se siitä arvostelukyvystä sitten.
Pitää olla vain, ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Löytää luotto siihen, että se tekee sen, vaikkei kovin vakuuttavalta nyt näytäkään tulosraportissa. Syödä nyt ne särkylääkkeet ja pukeutua hiton tyrävyöhön. Nitkutella perseliikkeet ja juosta siellä altaassa. Kolme kuukautta on samalla tosi pitkä(styttävä) aika, ja hirmu lyhyt pyrähdys. Muistuttelen itseäni melkein joka päivä siitä, että voisin nyt ihan yhtä perustellusti olla laitoksessa harjoittelemassa lusikan viemistä suuhun. Tai ensimmäiset horsmankukat voisivat vastaavasti olla nupullaan päälläni. Siitä vinkkelistä jopa harmaa tukivyö näyttää vähän nätiltä.
“Hirmu myönteisesti sä oot kyllä ollu ton asian kanssa”, “Aika kivasti sulla näyttää toi menevän” tai “Oon vähän kateellisena lukenut sun päivistä”.
Hmm. Kuulen aika paljon tuollaista. Että olenpas hyväntuulinen ja ehtisipä sitä itsekin samoja asioita – lukea kirjoja ja katsella rauhassa leffoja. Tehdä puutarhahommia ja ihan olla vaan ilman mitään stressiä.
No, olen aika hyväntuulinen henkilö. Ja mulla on aika paljon tätä aikaa. Ehdin tosi hyvin lukea ja puutarhuroida ja katsella. Mutta onhan siinä muutakin.
Ei kaikkea kerrota blogissa tai Facebokkiin statuksena päivitetä. On nekin jutut, jotka eivät päivänvaloon päästessään niin kivalta näyttäisi. Vihat. Surut. Ahdistukset. Kivut. Kateudet. Turhautuminen ja kaikki muu volina. Kaikki se pimeä liete, joka aika ajoin nousee pintaan ja pyyhkäisee koko auringon taivaalta. Mutta ei niistä tee mieli jatkuvasti naputtaa.
Eikä se ole mitään kulissia tai oman kuvan kiilottamista. Ei ole mitään sellaista ajatusta, että vain ilosta ja sateenkaarista saa kirjoittaa. Se on ehkä enemmänkin asenne. Valinta. En halua hokea itselleni, että miten kurjaa ja kamalaa. Enkä halua kuormittaa ystäviäni (ihan livenä tai virtuaalisestikaan) niillä perseimmillä hetkillä. Ei niin, etteivät kestäisi, vaan siksi, että jokaisella omansa on, ja niissä kyllin.
On ok ja hyvä purkaa ja jakaa, mutta sellainen vyöryttäminen, jossa tyystin kaappaa toisen oman vihaoksennuksensa laineisiin, on minusta väärin ja mautonta. Omat liejunsa voi käsitellä kukin vähän omissa oloissaan. Sitten, kun se isoin mylläkkä on mennyt, voi purkaa ja jutella. Terapeutit ovat sitten erikseen. Heille oikein maksetaankin siitä.
Luulen, että osa asenteesta tulee verenperintönä. Isäni, hieno mies noin kaikinpuolin muutenkin, on melkein huvittavuuteen asti myönteinen. Kaikki tuttavaperheemme tietävät tällaisen kaavan: Isä on joka kesä purjehtimassa. Joka kerta reissu on “aivan käsittämättömän hieno!” Siis vaikka purjeet olisivat revennet jo Katajanokan kohdalla. Vaikka itikoita olisi parveillut jokaisen ruumiinaukon täydeltä. Vaikka vaatteet ja muonavarat olisivat iskeytyneet aallon mukana merenpohjaan ja taivas olisi valunut kilpaa kiehuvaa verta ja pikkukiviä. Fantastista on ollut. Joka kerta. Aivan uskoMATTOMAN hienoa.
Eikä se valetta ole, tai kulissia. Isästä se on hienoa. Siellä ovat myös meri ja tuuli ja usva ja kuikat ja silkkiuikut. Rauhalliset, hiljaiset aamut ja pekonia ja munaa. Siellä ovat maitohorsmapellot ja sellainen vapaus, mitä mistään muualta ei tavoita. Kaikki siinä, samaan aikaan. Ja isä valitsee muistaa ne.
Minä en ehkä jaksa ihan aina olla yhtä myönteinen. Kyllä kerron, jos makaan räkälammikossani parkuen. Kyllä meson täällä välillä ja kiukuttelen menemään. Mutta pääasiassa uskon kyllä tuohon samaan katsomukseen. Asioita voi kertoa itselleen valon kautta. Voi kertoa monella tavalla. Esimerkiksi eilisen Facebook-päivitykseni kuului näin: “Aloitin aamun kakulla, istutin kukkia, nukahdin aurinkoon, siirryin sisälle pötköttämään sohvalle, siirryin sänkyyn toisille päikkäreille. Varmaan aika lunkiksi päiväksi voi tätä tällaista kutsua”. Se on totta. Oli ihana, lämmin, kesäinen laiskottelupäivä. Mutta päivästä olisi voinut kertoa ihan yhtä todenmukaisesti myös näin:
“Aloitin aamun kakulla, koska en jaksanut tehdä mitään muutakaan. Istutin kukkia, koska ne oli pakko saada maahan, vaikka selkä ei meinannut kestää sitä ollenkaan. Nyt sattuu taas koko ajan, yöllä ja päivällä. Nukahdin aurinkoon, naama paloi. Siirryin sisälle pötköttämään sohvalle, koska olin niin hiton kipeä, että itketti. Pelkkä kyljelle kääntyminen viiltää järjettömästi. Tämä takapakki raivostuttaa enemmän kuin osaan sanoa. Siirryin sänkyyn toisille päikkäreille, koska olin niin väsynyt olemaan jatkuvasti niin vammainen. Varmaan aika lunkiksi päiväksi voi tätä tällaista kutsua. Illalla juoksin pakollista vesijuoksua yksin, ja katselin viiltävää kateutta tuntien, miten ihmiset hyppivät ja juoksivat ja liikkuivat. Oma kipeys hieroutui luuytimiin asti. Illalla stressasin menneitä ja tulevia työasioita. Rahakin ahdistaa. “
Päädyin kuitenkin versioon, jossa päivä oli kiva, koska se oli. Se oli kiva kivuista ja turhautumisesta huolimatta. Ja sen puolen haluan siitä ajatella. Kipu tai suru tai murhe tai viha ei lähde mihinkään siitä valittamalla. Mutta jos ei valita, se voi hetkeksi unohtua. Ja ne ovat ihania hetkiä ne. Ja niitä voi itse itselleen tarjoilla paljon tehokkaamin, kuin mistään ulkopuolelta.
Isä opetti myös toisen jutun. Hän on hyvin tarkka siitä, että ennen kuin ottaa puheeksi jotain raskasta tai vaikeaa, hän selvittää missä mielentilassa kuulija parhaillaan on. Se on ihana piirre, jota koitan itsekin opetella. Jos toisella on meneillään ihana päivä, ei sitä tarvitse omilla suruilla oksentaa pilalle. Jos toisella on valmiiksi aivan järjettömän stressaavaa tai surullista oman elämänsä kanssa, voi vähän itse kalibroida mitä kertoo ja miten. Ei sekään ole valehtelemista tai kulissia. Se on ihan vaan huomaavaisuutta. Sen muistamista, että kaikilla meillä ne omamme on. Koko ajan. ja ne ovat kaikille yhtä raskaita, vaikkei niistä isoon ääneen koko ajan huutaisikaan maailmalle. Ei kukaan meistä omista yksinoikeutta vaikeuksiin.
Olen tänään hyväntuulinen ja myönteinen. Ja kipeä ja turhautunut. Näen ystäviä ja kiinnostavan näyttelyn. Ja fyssaria ja oman rajallisuuteni. Keskityn joka toiseen lauseeseen. Itse saa aina valkata kumpiin.
No luotan, että mitä mainioin, kaikesta huolimatta tai juuri siksi. Saan kyläsille ihana tyypin. Aurinko paistaa ja meinataan grillailla (kotipihan grillikausi aukeaa. Vähän hirvittää katsoa, missä jamassa poloinen rakkine mahtaa talvenjäljiltä olla, mutta onhan se nyt juhlavaa!), ja kaikin puolin on hyvä tunnelma.
Hyvä onkin. Eilen oli melkoista ankeilua. Lähdin hoitamaan rutiinitsekkausta terveyskeskukselle, ja päädyin keuhkoröntgeniin, veritulppalabroihin ja sydänfilmiin (perus Elämäni Kevät 2013 -kamaa. Ei enää edes ihmetyttänyt. Kuuliaisesti vain siirryin ronkittavaksi aina vain uuteen huoneeseen, uusille lavitsoille makaamaan.). 20 minsan mittaisesta reissusta tuli 2 h 20 minsan mittainen. Labraa kansoitti tuhatpäinen mummopappajoukko. Koska istun kivutta sellaisen vartin, voi päätellä, miten kivulias olin rupeaman päätteeksi.
Kaikki kuvat ja systeemit olivat kuitenkin puhtaat (ooh, jäikö Keväältä tällainen sauma käyttämättä, vai oliko tarkoitus vain vähän vittuilla?) mutta onpahan taas katseltu. Lounas ystävän kanssa (miten ihana oli nähdä sua Juho pitkästä aikaa!) kompensoi koetut kataluudet monin verroin. Luulen, että lounaat ystävän kanssa ovat elämässä yksi ihan parhaita asioita. Istutaan, höpötellään, ja lähdetään sitten jatkamaan päivää vähän (tai paljon, niin kuin eilen) paremmalla ololla.
Miten toi biisi sitten liittyy mihinkään? Alitajuntako siellä suoltaa vaan jukeboksista kamaa korville? Todennäköisesti just niin. Mutta vissi perä siinä on. Siinä kertsissä. Vaikka vähemmän kaksimielisessä merkityksessä nyt sitä mietinkin. Timi Lexikon sanoo sen kivemmin, todetessaan, että Niin mä jaan sitä, et mä saan sitä. Se on kaksisuuntainen juttu. Semmoinenkin, joka ei tuhlailemalla kulu, vaan kasvaa vaan.
Oon miettinyt ystävyyttä ja ystäviä paljon. Ne ei kyllä koskaan ole olleet mulle niin tärkeitä, kuin tänä Keväänä. Vaikka tärkeitä aina, tosi tärkeitä, mutta just nyt ihan korvaamattomia. On jollain lailla hassua, että olen itse ollut varmasti rasittavimmillani ystävänä just nyt, hyvän aikaa jo. Olen kiukutellutkin, joka on mulle melko epätyypillistä (parisuhteen ulkopuolella, heh.) Mutta samalla oon saanut osakseni rakkautta ihan turbomittakaavassa. Nämä tyypit, mun tyyppini, ovat kestäneet ja pystyneet. Venyneet. Varmaan ovat vittuuntuneetkin, mutta eivät lähteneet mukaan rempoilemaan. Tasanneet.
Se on mulle vähän uusi kokemus. Että uskaltautuu olemaan aika hankalakin, ja silti ei lähdetä karkuun. Mittaamattoman paljon sitä arvostan. Hirmuisen pelottavalta sen testaaminen on tuntunut. Jossain vaiheessa synkkien mustien keskellä olen ollut aika varma, että yksin saan aikani tämän jakson jälkeen viettää. Että kuka ihmeen pälli tällaista tuuliviiriä ja vuoristoratatyyppiä jaksaa päivissään? Mutta siltä ei näytä ainakaan nyt, ja pahimman yli on taatusti tultu.
Yksi ihanista tyypeistä totesi, että metsä vastaa, niin kuin sinne huudetaan. Se oli maailman näteimmin sanottu, ja toivon tosi paljon, että se on totta. Että osaan silloin, kun olen vähän paremmassa iskussa kuin juuri nyt, olla ystävänä samanlainen ihana, kuin nämä mun ihanat tässä ympärillä nyt ovat olleet.
Mulla on mieletön anoppi. Tuumin häntä vähän hehkuttaa. En mitenkään vasta tässä ja nyt havahtunut tähän faktaan – olen ollut miniänä samalle anopille syksyllä 21 vuotta – mutta eilen se taas tuli mieleen, kun kyläilimme äitienpäivän merkeissä.
Anoppini Kaarina Kellomäki on tekstiilitaiteilija, nyt jo eläkkeellä, mutta huikean uran tehnyt. Hän on varmasti luovin tyyppi, jonka tunnen ja tulen varmaan koskaan tuntemaankaan. Hän on työskennellyt sekä suosittuna freelancerina, että esimerkiksi Taideteollisessa muotisuunnittelun osastonjohtajana. Ja nyt, edelleen, eläkeläisenä, hän luo vimmaisella innolla kaikenlaista upeaa kankaasta, kierrätysjätteestä, lasista, puusta – oikeastaan ihan mistä vain! Aina, kun hänen luonaan vierailee, on syntynyt kymmeniä ihanuuksia!
Kaarina on piirtänyt uransa aikana satoja ja taas satoja kuoseja esimerkiksi Marimekolle ja Finlaysonille. Itse asiassa uskallan väittää, että lukijoidenkin kodeissa on on 60-luvulta tähän päivään ollut käytössä hänen kuosejaan lakanoissa, pyyhkeissä, patalapuissa ja vaikka missä kodintekstiileissä. Vaatteiden lisäksi tietysti.
Monikin Kaarinan kuoseista on paljon rakastettu ja aina vain vuosikymmenten jälkeen uudelleen kovasti suosiossa, mutta muutama on yli muiden. Marimekolle suunniteltu Linssi on varmasti tunnetuin. Se on ollut supersuosittu kansainvälisestikin. Selailin eilen ulkolaista valokuvakirjaa 60-luvusta, ja siellä Linssi komeili samalla sivulla Beatlesin kanssa. Tosi ihana on myös Keisarin puutarhassa, sekä Sonaatti.
Kaikkia noita kolmea kannoin eilen kasapäin kotiin, kun anoppi lahjoi miniää oikein urakkaluonteisesti. Sain ihanat pinkit ja turkoosit pyyhkeet ja petivaatteet keisarikuosilla, ja käsilaukun ja pikkupussukoita Sonaattina. Ja kaikkein kivoimpana ihanan linssimekon, jonka näette, jos piipahdatta Kokovartalofiiliksen Facebookissa (juonikas yritys ohjailla teitä sinnekin. Moni siellä jo piipahteleekin, mutta tulkaapas muutkin!)
On hauskaa, että tyttärilleni Kaarina on ihan perus mummu, ihana sellainen tokikin, joka tykkää piirtää ja maalata. Joskus he vielä hokaavat, mikä huikea taiteilija mummu onkaan!
No niin, tapahtunutta sitten viimekirjoittaman: eipä ollutkaan varmuuskopioita. Jokainen, joka on kokeillut, tietää miltä se tuntuu, kun kaksi vuotta töitä ja hupia pyyhkäisee tavoittamattomiin. Vips.
Sitten kun se tapahtuu tilanteessa, josa on jo valmiiksi melkoisesti kuonaa käsittelyssä, niin kuin ehkä voi sanoa että tässä nyt on, ei oikein ole hyvä senkään vertaa. On melko huono.
En sievistele. En ottanut uutista kovin kauniisti. Rumasti otin. Heittäydyin sohvaan (no ei ollut isokaan heittäytyminen, tässähän olen, pikemminkin semmoinen käppyrään kipristyminen se varmaan oli) sikiöasentoon ja aloin huutaa täyteen ääneen, etten jaksaaaaaaa eläääääääää. Ryvin omassa räkäitkulammikossani tunnin verran. Tuntui siltä, että joku potkii samaan aikaan munuaisiin ja suuhun (uskallan arvata, en ole kokeillut), että nyt loppuu ilma. Nyt lävähtävät hanskat tiskiin. Nyt jumalauta riittää jo mullekin. Rakkauden apostoli oli niin vähän rakastavassa ja rakastettavassa tilassa, kuin ylipäätään on mahdollista päästä.
Sitten se vähän rupesi siitä jo naurattamaan. Kun itku loppui. Että tämmöinenkin sitten vielä tähän. Että ei kai siinä. Olisihan sen voinut jostain jo arvatakin. Nähdä tulevaksi. Eikä siinä räkäitku auta. Toiminta siinä auttaa. Kirjoitellaan uudelleen ne menetetyt jutut. Se on vain matskua. Kampetta. Kirjaimia ja numeroita ruudulla. Kukaan ei kuollut. Ja minä totta vieköön jaksan elää. Eläminen, jos joku, on mun juttu.
Joskus pitää vain ottaa kyllin teatraaliset käyttöön. Kotioloissa. Turvaoloissa, ettei kukaan pelästy. Osaan sen hyvin. Ovat tällä jo tottuneet. Ryhdistäydyin.
Seuraavaksi sain puhelimessa nuhteita terveydenhoitajalta. Hän ripitti siitä, etten ole paremmin hoitanut astmalääkitystä. Että helmikuiset kilpparilabrat ovat jääneet kyselemättä, ja arvot ovat siitä asti olleet tietämättäni ihan pielessä (no mutta totta kai! Ovat olleet kunnossa viimeiset 5 vuotta, ainakin. Mutta tottahan ne NYT ovat pielessä, onhan Elämäni Kevät). Että kyllä pitäisi reseptit muistaa uusia. Labrat soitella. Asiansa hoitaa. Vähän kuin vajukille jutteli. Ja, no, tavallaan varmaan juttelikin.
Kiitin terkkaria puhuttelusta, ja tuumin, että en ole jaksanut. Se on totta. En ole muistanut enkä jaksanut enkä kyennyt. Että on tässä nyt ollut kaikenlaista. Se on vaan niin. Niin se vain on. Kerran niinkin. Meinasin lisätä, etten ole kyllä huolehtinut kahdesta muustakaan perussairaudestani, jos häntä lohduttaa, mutta ehkei se olisi vienyt keskustelua mihinkään. Mutta semmosta sen nyt on. Tässä näin se raja on kulkenut. Ei ole pito kaikkeen riittänyt.
Sanoin jotakuinkin joo joo, ja laitoin luurin kiinni. Aloin järjestää hommia kuntoon. Tein listan. Hoida nämä. Yksi kerrallaan hoitelin ja vedin viivaa. Tuli hyvä mieli. Vähän kuin aikuisella. Semmoisella, joka asioita hoitelee ja kuntoon saa. Nyt on näemmä vaan toimittava vähän systemaattisemmin kuin ennen. Pakottauduttava hommille. Tehtävä vaan. Hassu tämmöinen onnettomuus, joka on onnistunut purkamaan kaikki rutiinini. Ne pitää rakennella uusiksi.
Tämä on semmoinen kevät, jossa en luota enää mihinkään. Helpot asiat hoituvat vaikeasti. Kivoihin tulee odottamattomia paskuuksia. Mikään ei ihan mene niin kuin olettaisi. Pykii.
Mutta elellään nyt sitten tämmöinenkin kevät. Ihmeellinen kyllä. Vähän kuin joku pyyhkisi minulla lattioita koko ajan. Jostain yllättävästä suunnasta aina vaan. Olo on ehkä kuin semmoisen keilan, joka lapsille annetaan leikkeihin. Jota heilutellaan maihin, ja aina kimpoaa pystyyn.
Valtaosan ajasta olen kyllä hyvällä mielellä. Elämässä on meneillään paljon kivuuksiakin, niin kuin aina on. Ja sitten kun ei ole, olen hyvä huijaamaan itseäni. Keksimään harhauttavia toimia. Ja sitten, oho, on taas oikein jees.
Yksi etenkin on toimiva homma. Olen innolla ollut perusasioiden äärellä. Viljellyt ihan hulluna. Olen viettänyt tuntikaupalla sormet mullassa. Istuttanut ja koulinut ja siirrellyt ja kääntänyt versoja aurinkoon. Tukenut tikuilla ja ulkoiluttanut.
Nyt kasvamassa on tomaattia, erilaisia basilikoja, korianteria, krassia, auringonkukkaa, rucolaa, orvokkeja, perunaa, timjamia ja mansikkaa. Vielä vuoroaan odottavat pavut ja herneet, minttu, kurpitsat, hajuherneet, sokeriherneet, ruiskukat, unikot, porkkana, persilja ja tilli.
Puutarhahommat ovat rentouttavan yksioikoisia. Hommat joko itävät tai sitten ei. Tulee joko satoa, tai sitten ei tule. Ei tule mitään ihmeellisyyksiä vastaan. Voi tulla halla tai etana, mutta ei mitään ihmeellistä säätämistä. Suoraviivaista ja selkeää. Terapeuttista melkein. Ja jos menee päin pyllyjä, niin kaupasta saa lisää.
On kiva katsoa, miten vihreää alkaa tunkea mullasta. Miten lehdet toistensa perään aukeavat. Millainen kasvuvoima siemenissä onkaan kätkettynä. Haistaa sormissa tomaatintaimen vahva tuoksu ja yrttien hienot aromit kehkeytymässä. On hauska siirrellä versoja uusiin ruukkuihin. Laittaa omaksi iloksi ja ystäville adoptioon. Crazy plant lady.
Sormet multaan siis, kun pito alkaa loppua. Heti helpottaa. Ja hyvää musiikkia. Tänään tämä.
Huh, sain viimein läppärini huollosta! Kovalevy oli tuhoutunut tyystin, ja korvattu uudella. Hyvä puoli on se, että vehkeeseen oli päivitetty aika vanhan tilalle kaikkein uusin käyttis ja kaikkea muuta kivaa, ja että kaikki meni takuuhuollon piikkiin, huono puoli on se, että nyt on osattava laitella kaikki salasanat ja käyttäjätunnukset ja kirjamerkit ja muut kohdilleen alusta asti. Tänään en edes uskalla vielä tarkistaa, onko pilvipalveluni toiminut niin kuin sen pitää, vai olenko menettänyt taas kaikki kolmen vuoden aikana koneen uumeniin kertyneet valokuvat ja työmatskut ynnä muun, kuten viime kerralla kävi.
Nyt nautin vain siitä, että armas toveri on taas ulottuvillani. Vieraalla koneella on inhottavaa puuhailla. Toivotaan, että tämä sai nyt uutta elämää pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Jospa alkaisi tulla taas päivityksiäkin uutterammin.
Sen vaan sanon, että en olisi tarttenut tähän tuota koneen kissahdusta ihan justiinsa enää. Enkä nyt oikein mitään muutakaan ylimääräistä pientäkään vitsausta. Tuntuu nimittäin, että oma kovalevyni on melkoisen täynnä kaikenlaista kertymää. Olen aika sipissä, takki tyhjillään.
Vaikka perushommat ovatkin suunnilleen ok, niin kyllä tämä jatkuva kipu ja liian hitaasti etenevä kuntoutus, vakuutussouvi ja lääkäreissä rampaaminen ovat selkeästi kerryttäneet aika lastin turhautumaa ja yleistä ahdistusta. Ja kun huolehdittavaa ja mietittävää on liikaa, niin näkyyhän se. Se kostautuu niin, että yöt menevät valvoessa, ja se taas kostautuu niin, että olen läheisilleni inhottava.
Olen perusluonteeltani todella myötäilevä ja ihmissuhteissani usein aikamoiseen nössöyteen asti konflikteja karttava tyyppi, mutta kuluneen vuorokauden aikana olen onnistunut olemaan hankala ja toraisa en vain yhdelle, vaan kerralla kahdelle rakkaalle tyypilleni. Jonkinlainen henkilökohtainen enkka ehkä. On maailman ärsyttävin fakta, että ne lähimpänä vaikuttavat tyypit saavat osakseen ne matalimmat luonnon puolet – jos nyt kai usein sitten ne kivoimmatkin onneksi sentään.
Ensi yöksi toivoisin pitkiä, hyviä unia, ja tuleviksi päiviksi ja viikoiksi vähän vähemmän kamppeja ja kompurointeja. Huomenna ainakin on kivaa tiedossa, kun juonnan Helsinki roller derbyn kotitiimien ja Porvoon vierasjoukkueen välisen boutin Pasilan urheilutalolla. Tulkaapas sinne, jos suinkin!
